”Kukaan ei kertonut, milloin olisi pitänyt olla huolissaan”

”Kun sitten kokeilin ensimmäisen kerran, eikä käynytkään mitään, niin siinähän lähti ihan kaikki varautuneisuus”, 19-vuotias Pasi muistelee. Hän puhuu kädet viuhtoen siitä ristiriidasta, jonka koulun antama, pelotteluun perustuva päihdevalistus ja hänen ensikosketuksensa kannabikseen aiheuttivat. ”Ne ****** valehteli mulle, täähän on ihan mahtavaa.”

”No en mä nyt tiedä”, vastaa Malmin lähiössä, päihteiden keskellä varttunut Manu. ”Mä oon nähnyt sitä koko elämän, että mihin se lopulta johtaa – niin siinähän sitä oppii.”

On tiistai-ilta. Istumme Aseman Lasten työtiloissa Annankadulla Manun, 16 ja Pasin, 19 kanssa. Olemme ostaneet pizzat ja Pepsiä. ”Ei sit mitään sokeritonta” , kuului tilaus. Nuoret tuntevat toisensa ennestään ja tapaamme jutellaksemme siitä, millaista päihdevalistusta he toivoisivat – tai olisivat toivoneet – nuoruudessaan.

Poikien hyvin erilainen suhtautuminen päihteisiin käy ilmi heti alkuun. Pasi on toipunut päihderiippuvuudesta, joka vei syvälle nopeasti. Manu taas on pysynyt vahvemmista päihteistä loitolla, sillä on joutunut seuraamaan sen aiheuttamaa tuhoa läheltä koko elämänsä.

Päihteet ja nuoret puhuttavat aikuisia. Uutisotsikot vilisevät nuorten huumekuolemia ja mielenterveyskriisiä, samalla kun päättäjät puhuvat paatoksella nuorten lisääntyneestä rikollisuudesta. Osa uutisotsikoista ja puheesta on perusteltua, osa liioiteltua.

Tuore tutkimustieto antaa kuitenkin aihetta huolestua: Suomi on noussut Euroopan kärkimaaksi alle 25-vuotiaiden huumekuolemissa. Samaan aikaan tutkimukset osoittavat, että nuoret käyttävät vähemmän alkoholia kuin koskaan aikaisemmin. Näyttääkin siltä, että nuorilla menee päihteidenkäytön osalta paremmin kuin koskaan, mutta pienellä osalla menee sitäkin huonommin.

Pelottelulla ei rakenneta luottamusta

Miten puhua nuorille päihteistä ajassa, jossa suhtautuminen niihin vaihtelee niin voimakkaasti? Tätä kysyy itseltään yhä useampi vanhempi ja ammattilainen. Luokan eturiviin nousee raittius, mutta perällä riskit kovenevat: myrkytys voi viedä hengen jo ennen aikuisuutta.

”Se oli itseasiassa ihan mukava kokemus. Me mentiin skeittipuistoon ja mä makoilin siellä ja kuuntelin Frank Oceania. Mulla oli ihan helvetin kivaa.”

Kun kerron, että kirjoittamani jutun tarkoituksena on kartoittaa keinoja puhua nuorille päihteistä, etenkin huumeista, alkaa vilkas kommenttikierros.

”Kutosluokalla meidän kouluun tuli poliisi, joka oli tosi vakava ja otti ne kaikista rajuimmat esimerkit esiin. Se painotti, että ei ikinä koskaan saa edes kokeilla mitään”, päihderiippuvuuteen myöhemmin sairastunut Pasi muistelee.

Jopo-luokkaa (joustava perusopetus) käynyt Manu taas kertoo, ettei saanut päihdevalistusta koulusta lainkaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän käynyt siellä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tietoa olisi jostain saatu. Manu on seurannut päihteiden arkista käyttöä hyvin pienestä pitäen.

”Oppiminen voi olla myös sitä, että sä näet, kun sun faija juo saunakaljaa. Sä voit oppia siitä, että okei, toi on normaalia. Mutta mitä jos se faija ottaakin sen saunakaljan puistossa?”

Manun huomio on terävä ja oivaltava. Nuoret oppivat niin läheltä kuin kaukaa, mitä päihteet ovat ja missä normaalin raja menee. Manuun eletty kokemus on vaikuttanut päihteiltä suojaavasti. Kaikille ei kuitenkaan käy samoin ja työntekijöidemme arkeen kuuluu kohdata myös niitä nuoria, joiden käytön taustalla on sukupolvien ketju, josta käyttöä on jopa opittu.

Pasin mukaan pelottelu huumeiden vaarallisuudesta ja esimerkiksi ensimmäisen kokeilun aiheuttamista psykooseista synnytti epäluottamusta valistaviin tahoihin, kun ensimmäinen kerta olikin kokemuksena myönteinen.

”Se oli itseasiassa ihan mukava kokemus. Me mentiin skeittipuistoon ja mä makoilin siellä ja kuuntelin Frank Oceania. Mulla oli ihan helvetin kivaa.”

Paljon puhuttu ryhmäpaine ei näyttänytkään ympärillä seisovilta huppupäiltä, jotka painostivat käyttämään – vaan kaveriporukalta, jolla oli tosi hauskaa. Siihen halusi mukaan.

Tiedon tarve ei kuitenkaan loppunut siihen hetkeen. Pasi kuvaa, kuinka vähän pelottelu jätti lopulta käteen.

”Kukaan ei kertonut mulle, milloin olisi pitänyt olla huolissaan. Tuli toinen kerta, tuli kolmas, tuli kymmenes. Tuli toinen aine ja muodostui tapa. Yhtäkkiä viikonloput muuttuivat viikonpäiviksi. Tiedäksä, se eskaloitu. Olis ollu tärkeetä tajuta, että missä vaiheessa mä en enää vaan pidä hauskaa mun kavereiden kanssa vaan niistä päihteistä on tullut se homman fokus.”

Keskustelu loppuu, jos nuorten todellisuutta ei suostuta tunnustamaan

Kun tiedolle on tarve, vastaa taskusta löytyvä huipputehokas tiedonhakulaite. Jutellessani nuorten kanssa huomaan, että he ovat äärimmäisen valistuneita aiheesta.

Puheenaiheet sinkoilevat aina omista kokemuksista päihdepolitiikkaan, torjuttuihin käyttöhuonekokeiluihin ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelun ja Interpolin huumesodan yhteisoperaatioihin. Nuoret elävät tietotulvassa, jota vastaan perinteinen opetus kilpailee.

Aseman Lasten rikostyön päällikkö Ronja Turkka (kuvassa) tunnistaa ilmiön ja nostaa esimerkiksi nuorten suhtautumisen kannabikseen. Maailmalla muuttunut asenneilmapiiri vaikuttaa Suomessa asti.

”Jos kannabis niputetaan samaan syssyyn kaikkien muiden huumeiden kanssa, eikä asioista olla valmiita käymään avointa keskustelua – – niin tiedän saman tien, että kuuntelu loppuu.”

Nuoret näkevät Turkan mukaan ristiriidan siinä, jos alkoholia runsaasti käyttävät aikuiset valistavat nuoria kannabiksesta negatiiviseen sävyyn. Tämän huomaan myös nuoria haastatellessa. Puheessa vilisee hierarkia: nikotiini on alimmalla tasolla, jonka jälkeen tulevat kannabis ja alkoholi. Niiden jälkeen lääkkeet ja kovat huumeet.

Nuoret etsivät ja löytävät tietoa itse. Se, pitääkö tieto paikkaansa, on toissijaista. Nuorille on siis tärkeä opettaa lähdekriittisyyttä ja medialukutaitoa.

”Ajatellaan, että jos puhutaan konkreettisesti päihteistä, niin se olisi jotenkin käyttöön kannustavaa. — Se on mun mielestä kuulijakunnan aliarvioimista.”

Turkka on vieraillut tiiminsä kanssa kouluissa keskustelemassa päihteistä – etenkin huumeista. Hänen lähestymisensä aiheeseen ei noudata pelottelun linjaa. Turkka korostaa, että he menevät keskustelemaan, eivätkä luennoimaan. Heidän pyrkimyksensä on saada nuoret itse tuottamaan puhetta, jolloin työntekijät voivat kysymyksillä tukea nuorten ajattelua.

”Mielummin niin kuin jollain kalvosulkeisilla.”

Turkka korostaa, että massaratkaisut ovat haastavia, ellei mahdottomia. Joillekin nuorille päihdevalistus on ajankohtaista jo 12-vuotiaana, toisille vasta 17-vuotiaana.

Tietoa tulisi siis olla saatavilla elämän vaikeissa nivelvaiheissa, kun eskapismin tarve herää. Tiedon tulisi olla siellä, missä nuoret viettävät aikaa: somessa, julkisissa tiloissa ja kouluissa.

Mutta mitä nuorille tulee kertoa?

Valistus voisi Pasin mukaan sisältää myös hyödyllistä tietoa siitä, miten toimia, jos päihteitä kokeilee tai jo käyttää. Hän nostaa aiheiksi esimerkiksi yliannostusten ja sekakäytön riskit.

”Jos sä sekakäytät viinaa ja kannabista niin sä saatat yrjöö, kun taas jos sä sekakäytät viinaa ja kolmiolääkkeitä niin sä saatat kuolla. Siinä on aika iso ero.”

Turkka tukee Pasin ajatusta siitä, konkreettiselle tiedolle on tarvetta ja kysyntää. Kun Aseman Lasten rikostyön työntekijät kävivät jututtamassa nuoria 9.-luokalla, huomasivat he, etteivät nuoret osanneet kertoa, mikä on yleisin huumekuolemia aiheuttava päihdeyhdistelmä.

Miksi huumeista siis on niin vaikea puhua nuorille?

”Tuntuu, että monet aikuiset pelkäävät puhua teemoista sellaisina kuin ne ovat”, Turkka selittää. ”Ajatellaan, että jos puhutaan konkreettisesti päihteistä, niin se olisi jotenkin käyttöön kannustavaa. – – Se on mun mielestä kuulijakunnan aliarvioimista.”

Turkka rinnastaa aiheen itsemurhasta puhumisen problematiikkaan. Hänen mukaansa sosiaalialalla on nähty paljon vaivaa sen eteen, että itsemurhasta uskallettaisiin puhua ääneen.

”Itsemurhista puhuminen ei lisää itsemurhia.”

Turkan mukaan päihteiden liiallinen käyttö voi olla yksi itsetuhoisuuden muoto. Päihteitä ongelmallisesti käyttävä nuori ei kuitenkaan herätä samalla tavalla empatiaa aikuisissa kuin muilla tavoin itsetuhoinen. Liian usein nuoren päihdeongelmaan reagoidaan vihalla ja rangaistuksilla, jolloin juurisyy jää huomiotta.

Hyväksi tarkoitettu toimenpide voi johtaa oman tilanteen salailuun

Entä jos nuorella onkin jo päihdeongelma? Miten asia tulisi ottaa puheeksi?

”Tää on mun lemppari”, vastaa kokemusasiantuntija Sofia Nylund (kuvassa) Aseman Lasten Ripa-toiminnasta. Hankkeessa ehkäistään nuorten rikos- ja päihdekierteiden syvenemistä hyödyntämällä koulutettujen kokemusasiantuntijoiden tietotaitoa.
Kun vastassa on turvallinen aikuinen, joka puhuu samaa kieltä ja ymmärtää tunnetasolla, mitä nuori käy läpi, on yhteistyö toimivaa.

Nylund toteaa tiukasti, että rankaisu ei ole oikea tie. Hänen mukaansa etenkin laittomien päihteiden käyttö aiheuttaa niin käyttäjässä kuin lähipiirissä jo valmiiksi häpeää, jolloin sanktiot tai aggressiivinen suhtautuminen voi pahimmillaan eskaloida ongelmaa.

”Kieltämällä nuori oppii piilottamaan käytön paremmin ja sitten saatetaan nopeasti olla jo tosi, tosi syvällä.”

Nylund ymmärtää kuitenkin hyvin, että rauhallinen ja neutraali suhtautuminen ei ole helppoa, kun pelästyy rakkaan nuoren tilannetta. Huoli ei kuitenkaan saisi ajaa järjen yli.

”Huoltajana tulisi pystyä varmistamaan, että nuorella on joku, kenelle puhua ilman voimakasta tunnelatausta.”

Kysy, mitä kuuluu ja pysähdy kuuntelemaan

Tulevaisuuden päihdevalistus joutuu vastaamaan moneen haasteeseen. Miten tieto löytää oikean yleisön? Kuinka asioista voi puhua suoraan mutta neutraalisti? Miten kilpailla netin nopean, puhuttelevan ja provosoivan tiedon kanssa?

Haasteiden äärellä on hyvä palata perusasioihin ja pohtia, mitä varten päihdevalistus on. Jos sen perimmäisenä tarkoituksena on suojella nuoria, voi olla syytä vaihtaa tulokulmaa. Nuoret ovat älykkäitä, armollisia ja rohkeita, eikä heidän kykyään käsitellä vaikeitakin asioita kannata aliarvioida.

Huumori on myös sallittua. Rikostiimin päihdekeskusteluissa tietoa ujutetaan peleihin, kuten bingoon tai Aliakseen. Yhden kokemusasiantuntijan kanssa harjoitettiin ”katumatikkaa”, jossa yritettiin laskea, kuinka paljon rahaa kokemusasiantuntija oli aikoinaan tarvinnut mahdollistaakseen addiktiivista päihteidenkäyttöään. Yhdessä arvioitiin myös, kuinka paljon rikoksia piti tehdä rahojen – ja lopulta velkojen, eteen.

Pelit konkretisoivat aiheet ja ilmiöt nuorille tavalla, joka jää mieleen. Turkka muistuttaa, että heidän keinonsa ovat ensisijaisesti ohjattu nuorille, joilla jo on ongelmallista päihteidenkäyttöä tai ovat riskiryhmässä. Siitä huolimatta periaate on selkeä: asioista keskustellaan suoraan – ja niistä nimenomaan keskustellaan, eikä saarnata.

Nuorten tarpeet päihdevalistuksen suhteen voi kiteyttää Ripa-asiantuntijoiden saamaan palautteeseen 9.-luokkalaisilta: ”Kerrankin asioista puhutaan suoraan.”

Aikuiset eivät saa lamaantua nuorten korkeiden huumekuolemalukujen edessä. On tärkeää ymmärtää asioiden juurisyyt ennen toimimista. Ongelmallinen päihteidenkäyttö on vahvasti kytköksissä nuorten mielenterveyskriisiin.

Kun opettajat aikoinaan pyysivät Nylundilta apua nuoren jututtamiseen päihteistä, oli neuvo yksinkertainen. ”Kysykää, mitä sille oikeasti kuuluu ja kuunnelkaa”. Myös haastattelemani nuoret tunnistavat yhteyden.

”Mä toivon mun kaikkien kavereiden puolesta, että jos sä kärsit, älä ***** mene juomaan vaan puhu mulle. Mä oon ihminen, kelle saa soittaa ja kelle saa laittaa viestiä milloin ikinä”, Manu sanoo.

Rikostyön päällikkö Turkka tiivistää: ”Toivoisin sen tunnistamista, että ihmiset lähtökohtaisesti pyrkivät voimaan hyvin. Valitut keinot sen tavoitteluun eivät vain aina välttämättä ole parhaita.”