Kiusaaminen ja kouluväkivalta – tunnelin päässä on valoa mutta myös varjoja

Kiusaaminen ja kouluväkivalta satuttaa. Se horjuttaa turvallisuutta, jättää jälkiä itsetuntoon ja voi vaikuttaa koko elämänkulkuun.

Siksi on ilahduttava kehityskulku, että tuoreimman kouluterveyskyselyn mukaan lasten ja nuorten kokema kiusaaminen on kokonaisuudessaan vähentynyt.

Samalla on kuitenkin muistettava toinen puoli: osa lapsista ja nuorista kokee edelleen vakavaa, pitkittynyttä kiusaamista. Yhä 8–9 prosenttia kiusaamista kokeneista kertoo joutuvansa kiusatuksi useammin kuin kerran viikossa. Tämä osuus ei saa jäädä ilmiötä koskevan positiivisen uutisoinnin varjoon.

Koulujen työ tuottaa tulosta

Kouluissa on viime vuosina tehty paljon asioita oikein. Käytössä on tutkittuja ja toimivia menetelmiä kiusaamisen ennaltaehkäisyyn ja siihen puuttumiseen. Myös kuntien päätökset, joilla vahvistetaan koulujen hyvinvointityötä – esimerkiksi kouluvalmentajien ja koulunuorisotyöntekijöiden avulla – näkyvät myönteisenä muutoksena.

Suurin osa kiusaamistilanteista pystytäänkin ratkaisemaan koulun omilla keinoilla. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelu, ryhmäytymisen tukeminen ja sovittelun menetelmät auttavat ehkäisemään konflikteja ja vahvistavat yhteisön turvallisuutta. Vakaviin tekoihin puututaan niiden edellyttämillä toimenpiteillä.

Mutta entä silloin, kun mikään ei tunnu auttavan?

Kun kiusaaminen ei lopu

Pitkittynyt kiusaaminen on erityisen haavoittavaa. Se muovaa lapsen minäkuvaa, heikentää sosiaalisia taitoja ja rapauttaa luottamusta – ei vaan muihin nuoriin, vaan myös aikuisiin ja sitä kautta koko ympäröivään yhteiskuntaan.

Kouluterveyskyselyn mukaan vain noin neljäsosa yläkouluikäisistä kertoo, että aikuinen on tietoinen kiusaamisesta. Vielä huolestuttavampaa on, että lähes 40 prosenttia heistä, jotka ovat kertoneet asiasta aikuiselle, kokee kiusaamisen jatkuneen tai jopa pahentuneen. Tämä osuus on kasvanut edelliseen kyselyyn verrattuna.

Nämä luvut haastavat meitä aikuisia pohtimaan omaa toimintaamme. Kiusaamisesta kertominen ei ole useinkaan helppoa vaan vaatii rohkeuden keräämistä ja ponnistelua – joskus pitkäänkin. Miten me aikuiset voisimme varmistaa, että olemme luottamuksen arvoisia näissä hetkissä?

Mitä meidän olisi ehkä tehtävä toisin?

Meidän on kyettävä tunnistamaan paremmin tilanteet, muutokset ja ilmiöt lasten ja nuorten arjessa. Tarvitsemme myös herkkyyttä pysähtyä ja arvioida, ovatko käytössä olevat keinot parhaat mahdolliset käsillä olevassa tilanteessa.

Yksinkertaisessa maailmassa sama sabluuna toimisi kiusaamistilanteiden selvittelyssä aina. Reaalimaailmassa näin on harvemmin. Toimenpiteitä tulee pystyä muokkaamaan tarpeen mukaan. Joka kerta olisi arvioitava, onko valitsemissamme toimenpiteissä riskejä, onko osalliset nuoret aidosti tietoisia siitä, mitä teemme ja kykenemmekö turvaamaan nuorten arjen toimenpiteitä tehdessämme? Nuorelle on ensiarvoisen tärkeä saada kokemus siitä, että kertomisen jälkeen tilanne alkaa helpottaa, ei pahentua.

Joskus tehokkain teko on yksinkertaisin: antaa aikaa, kuunnella ja olla läsnä. Silloin usein paljastuu jotain, mikä on ensimmäisissä keskusteluissa jäänyt piiloon.

Jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Muutos alkaa usein siitä hetkestä, kun aikuinen todella pysähtyy – ja kuulee. Se ei hektisessä arjessa ole aina helppoa mutta sitä kohti meidän on tärkeä kaikesta huolimatta pyrkiä.