Et sä kumminkaa mitään tajuu -musikaali tuo musiikkiteatteri Kapsäkin lavalle nuoria, vanhempia ja nuorisotyön ammattilaisia. He tuovat mukanaan tilanteita ja tunteita, jotka vyöryvät katsojien silmille ja sydämiin. Monessa kohdassa yleisöä naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Aivan kuten teinien vanhempia tosielämässäkin.

Musikaali kertoo nuorten ja aikuisten vääjäämättömistä yhteentörmäyksistä. Katsojat pääsevät teinien huoneenovien molemmille puolille ja ovien jatkuvaan paukkeeseen. Nuoret näyttäytyvät kärkkäinä, mutta epävarmoina. Törkeinä, mutta suloisina. Vanhemmat räpiköivät guuglaamiensa kasvatusohjeiden ja nuorten sekunnissa vaihtuvien tunteiden seassa.  Samaistumiskohtia löytyy runsaasti sekä nuorille että aikuisille eivätkä silmät pysy kuivina.

Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Jonna Wikström. Aseman Lasten työntekijöitä ja muita nuorisotyön ammattilaisia on haastateltu esitystä varten ja Wickström vietti aikaa Walkers-bussissa tarkkaillen nuoria ja keräten aineistoa.

 

Kamalaa, mutta tavallista

Teinien kasvattamisesta ja heidän kanssaan elämisestä ei julkisuudessa juurikaan puhuta. Pikkulapsivuosien jälkeen lapset usein katoavat myös vanhempien somejulkaisuista.

”Toivon tämän esityksen näyttävän teinien vanhemmille, että tämmöisiä tunteita ja asioita tapahtuu muissakin kodeissa. Ehkä se voi helpottaa, kun tietää, että vaikka tämä on kamalaa, se on myös ihan normaalia”, Jonna Wickström pohtii.

Esityksessä pohditaan, miten ihmeessä teini saa vanhemman kihisemään – ja toisin päin – niin helposti.

”Vanhemmat tuntevat hyvin nuorensa, mutta eivät aina ymmärrä, että myös nuoret ovat oppineet tuntemaan heidät. Siksi teinit tietävät mistä narusta vetää, jotta äiti ja isä menettää sekunneissa hermonsa”, Aseman Lasten löytävän nuorisotyön ja Walkers-bussin toimintavastaava Eliisa Ahlstedt muistuttaa.

Kun tunteet sitten kuumenevat ja kipinät sinkoilevat, ei päätöksiä vaikkapa sopivista seuraamuksista kannattaisi tehdä saman tien.

”Esimerkiksi jotain esityksen riitatilannetta katsoessani olen huomannut, että tuossahan nuori oikeastaan jo pyysi anteeksi. Aikuinen ei sitä vaan huomannut. Kun oikeasti tilanne ja tunteet on päällä, on vaikea pysähtyä ja tajuta tunteen läpi mitään. Siksi on tärkeää ottaa aikaa, kaikkea ei tarvitse selvittää ihan heti”, Jonna Wickström pohtii.

 

Lisää puhetta, lisää kuuntelua!

Nuorten kuuluukin irrottautua vanhemmistaan ja kapinoida olemassa olevia normeja vastaan. Aikuisilta tämä vaatii rutkasti kärsivällisyyttä, taiturointia erilaisten tunteiden sekamelskassa – ja paljon keskusteluja.

”Ymmärrys lisääntyy vain kuuntelemalla. Aikuisten täytyy kuunnella nuoria ja antaa aikaa ja huomiota heille. Samoin ammattilaisten on todella tärkeää verkostoitua ja keskustella nuorten asioista yhdessä”, Ahlstedt sanoo.

Tuki vanhemmille on ensiarvoisen tärkeää. Lapsen muuttuessa nuoreksi myös vanhemman maailma ja identiteetti heittää helposti kuperkeikkaa. Lavalla nähdään vanhempien tunteiden kirjo ja irti päästämisen tuska.

”Yhdenkään nuoren vanhemman ei pitäisi jäädä yksin, vaan päästä purkamaan tunteitaan, kysymään neuvoa ja saada tarvittaessa apua itselleen ja nuorelleen. Jos aikuiset sulkeutuvat, mikseivät nuoretkin sulkeutuisi?”, Eliisa Ahlstedt summaa.

Nuorten pariin työkseen jalkautuva Ahlstedt nähdään useampaan kertaan esityksen videopätkissä kertomassa nuoruudesta ja nuorten kanssa tehtävästä työstä.

 

Vanhemman tärkein tehtävä

Esityksessä nousee esiin myös rajojen asettamisen vaikeus. Rajat kun eivät aina ole selkeitä, niiden rangaistuksena käyttäminen on ongelmallista ”eikä kenenkään muiden vanhemmat oo noin tiukkoja!”

Asetettuja rajoja kehotetaan pohtimaan: ovatko ne oikeasti kaikki niin tärkeitä vai olisiko sittenkin tärkeämpää ymmärtää, kuunnella ja olla läsnä? Toisaalta kaikessa ei anneta periksi. Vanhemman tärkein tehtävä on pysyä nuoren rinnalla. Silloinkin kun nuori on syvissä vesissä eikä halua edes nähdä äitiä tai isää, vanhemman tehtävä on pysyä tarpeeksi lähellä.

Yleisön silmät eivät pysy kuivina silloinkaan, kun esityksen loppuvaiheessa vanhemmat luettelevat, mistä luopuvat nuoren kasvaessa. Sylissä pitämisestä, ruuan laittamisesta, nuoren sijainnin jatkuvasta tiedustelusta. Mutta eivät kuitenkaan vanhemmuudesta kokonaan: ”Tajusin silloin, ettei minusta enää koskaan tule ei-äitiä. Vanhemmuus ei lopu siihen, kun lapsi täyttää 18-vuotta, vaan jatkuu aina”, pohtii näyttämöllä teinien äiti hiukan haikeana, mutta päättäväisenä.

Keskustelutilaisuudessa lavalla Eliisa Ahlstedt ja Jonna Wickström, haastattelijana Laura Aspelin

Musikaalin käsikirjoittaja ja ohjaaja Jonna Wickström (oikealla), Löytävän nuorisotyön ja Walkers-bussin toimintavastaava Eliisa Ahlstedt Aseman Lapsista (keskellä) ja heitä haastattelemassa Laura Aspelin Musiikkiteatteri Kapsäkistä.

Jonna Wickströmin ja Eliisa Ahlstedtin kommentit on poimittu Pintaa syvemmältä -keskustelutilaisuudesta, joka järjestettiin 12.10.2023.

 

Et sä kumminkaa mitään tajuu -musikaalia esitetään Musiikkiteatteri Kapsäkissä Helsingissä vielä 27.10. asti.

Tilaa uutiskirjeemme