Oi Suomi onnenmaa?

Kun yhteiskunnassa tehdään säästöjä tai suuria linjapäätöksiä, yksi kysymys pitäisi aina esittää: mitä tämä tarkoittaa lapsille? 

Suomea pidetään lapsiystävällisenä yhteiskuntana. Meillä on vahvat rakenteet, lainsäädäntö ja kohtuullisen laajasti jaettu näkemys lapsen oikeuksista. Silti arjessa yhä useampi nuori kokee jäävänsä yksin. On syytä kysyä, kuinka hyvin järjestelmämme todella joustaa silloin, kun lapsi ei mahdu haluttuun muottiin.

Kun järjestelmä ei jousta

Inkluusiosta puhutaan kauniisti, mutta koulu ei aina jousta. Arviointi ei jousta, tempo ei jousta. Lapsen odotetaan sopeutuvan järjestelmään, harvemmin järjestelmän lapseen.

Suuret koulut ja ryhmät voivat olla taloudellisesti tehokkaita, mutta samalla aikuisten mahdollisuudet huomata tuen tarve heikkenevät. Tukea tarjotaan usein vasta, kun oireilu on jo vakavampaa.

Koulutusjärjestelmä mittaa edelleen kapeaa normaalia. Sen ulkopuolella olevat joutuvat selittelemään: miksi et pärjää, miksi et jaksa, miksi et mahdu muottiin. Erityisesti pojat jäävät helposti yksin, mutta keskustelu keskittyy yksilön pärjäämiseen, ei rakenteiden muuttamiseen.

Yksilön vastuuta vai luomamme systeemin vastuuta

Lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ovat kuormittuneita. Samaan aikaan keskustelussa korostuvat yksilön vastuu ja resilienssi, psyykkisen joustavuuden ja selviytymiskyvyn vahvistaminen.

Näiden taitojen vahvistaminen on tärkeää. Mutta reilu kasvuympäristö ei voi rakentua liiaksi yksilöllisen pystyvyyden varaan. Lapsen ei pitäisi joutua kantamaan vastuuta olosuhteista, joihin hän voi usein vaikuttaa rajallisesti, jos ollenkaan.

Kun lapsi ei jaksa, järjestelmä vastaa jonolla. Jos nuori tai huoltaja ei istu palvelun muottiin, tulkitaan helposti, ettei motivaatiota ole riittävästi. Harvemmin kysytään, onko tuki muotoiltu lapselle ja perheelle sopivaksi.

Kun lapsesta tulee riski

Lapsen oikeudet eivät saisi riippua siitä, kuinka helppo tai sopeutuva hän on. Silti tuesta joutuvat usein taistelemaan perheet, joiden lapset elävät kuormittavissa olosuhteissa tai joiden tarpeet – esimerkiksi traumataustan, oppimisen ja kehityksen erityispiirteiden vuoksi – eivät istu palvelujärjestelmän oletuksiin.

Oikeudet muuttuvat neuvottelukysymykseksi silloin, kun lapsi on “vaikea”.

Nuorten rikosoireilu kyllä saa julkisen keskustelun reagoimaan. Turvallisuuspuhe lisääntyy, rangaistuksia halutaan koventaa ja kontrollia tiukentaa. Harvemmin kysytään, miten hyvinvointivaltion lapset ovat voineet pudota niin monen turvaverkon läpi.

Lapsi nähdään riskinä yhteiskunnalle, suojeluntarve unohtuu. Lapsuudesta näyttää tulleen projekti, jossa virheisiin ei ole varaa.

Identiteetti rakentuu suhteessa aikuisiin

Nuoruuteen kuuluu identiteetin rakentuminen suhteessa aikuisiin ja auktoriteetteihin. Uhma ei ole pelkkää vastustamista, vaan osa itsenäistymisen prosessia.

Jos nuoren toiminta nähdään vain häiriönä tai kurittomuutena, vastaukseksi tarjotaan helposti kurinpitoa ja ojennusta. Samalla puhetapa nuoresta voi muuttua leimaavaksi. Tällaisessa tilanteessa uhmakas rooli voi vahvistua osaksi nuoren minäkuvaa.

Osallisuus on juhlapuheissa vahva arvo. Nuorten ääni on tervetullut, kun se on hallittu ja aikuisten narratiiviin sopiva. Mutta entä silloin, kun se on kriittinen tai ristiriitainen?

Kenelle olemme lapsiystävällinen maa?

Lasten, nuorten ja perheiden tukeminen nähdään usein kulueränä, ei investointina. Mediakeskustelussa huoli etuuksien väärinkäytöksistä saa usein enemmän tilaa kuin huoli perheiden jaksamisesta.

Vasta kun oireilu muuttuu äänekkääksi tai uhkaavaksi, siihen reagoidaan – usein muokkaamalla nuorta, ei toimintatapoja.

Onko kyse yksittäisistä päätöksistä vai hitaasta arvomuutoksesta? Keitä pidämme vaivan arvoisina?

Lapsen arvo ei saa määräytyä sujuvuuden, tuottavuuden tai ongelmattomuuden kautta. Lapsi ei ole ensisijaisesti tulevaisuuden työvoimaa, vaan arvokas ihminen tässä ja nyt.

Yhteiskunnan lapsiystävällisyys mitataan siinä, miten se kohtelee niitä lapsia, jotka eivät ole helppoja.

Ehkä kysymys ei ole siitä, olemmeko lapsiystävällinen maa.

Kysymys on siitä, kenelle olemme sitä – ja kenet olemme valmiita jättämään ulkopuolelle.

Heikki Turkka vie lukijan nuorten maailmaan, jota värittävät konfliktit, rikosoireilu ja muut kompleksiset ilmiöt. Hän tuo kokemuksensa esiin tavalla, joka haastaa totuttuja tapoja ajatella ja toimia. Joskus ratkaisut löytyvät vasta, kun uskallamme kokeilla asioita uudella tavalla.

Lue myös:

Nuorten maailman asiantuntijat

Kun todellisuus muuttuu nopeammin kuin keinomme, tarvitaan uudenlaista ajattelua.