Kyse ei ole “huonoista vanhemmista”, vaan tilanteista, joissa vanhemmuus alkaa ennen kuin omat perustarpeet ja turvallisuus ovat kunnossa – ja joissa tuen katkeaminen tai riittämättömyys siirtyy eteenpäin.

Monella oireilevalla nuorella on vanhemmat, joilla on ollut omia haasteita jaksamisen, arjen hallinnan tai palveluihin kiinnittymisen kanssa. Samat teemat voivat toistua eri tavoin nuoren elämässä.

Osa nuorista tulee vanhemmiksi hyvin varhain, tilanteessa, jossa oma elämä ei vielä kannattele. Kun toimeentulo, asuminen tai mielenterveys horjuvat tai päihteidenkäyttö kuormittaa arkea, vanhemmuuden vastuu voi olla kohtuuttoman raskas. Tällöin riski kasvaa, että tuen tarve siirtyy seuraavalle sukupolvelle.

Kyse ei kuitenkaan ole väistämättömästä kehityskulusta. Näihin jatkumoihin voidaan vaikuttaa. Tuen on oltava riittävän varhaista, pitkäjänteistä ja koko perheen tilanteen huomioivaa.

Nuori tarvitsee ennen kaikkea kokemuksen siitä, että suunta voi muuttua.

Kukaan ei yksin ratkaise näitä tilanteita. Jokainen voi kuitenkin omassa roolissaan vaikuttaa siihen, miten nuori kohdataan ja millaista ymmärrystä rakennetaan.

Kannustamme pohtimaan:

• Mitä ajattelet, kun kohtaat hyvin nuoren vanhemman lapsi sylissään? Mitä kaikkea hänen taustallaan voi olla – ehkä sellaista, mitä et näe?
• Voisitko kohdata hänet niin, että hän ei tunne itseään syylliseksi tilanteestaan?
• Voisitko omalla tavallasi vahvistaa sitä, että vaikka nyt arjessa olisi haasteita, suunta voi muuttua?

 

Ilman luottamusta mikään tuki ei pääse alkuun. Suuntaa voi kuitenkin aina muuttaa, jos joku on valmis kulkemaan rinnalla.