Miksi aikuiset ärtyvät nuoriin?

Havahduin taas toissa viikolla uutisten äärellä. MTV Uutiset kysyi, miten Tuusulan mopoilijan kiilaustapaus oli vaikuttanut suomalaisten luottamukseen poliisiin. Elokuussa poliisi kiilasi 15-vuotiaan mopoilijan ojaan. Nuori törmäsi aitaan ja sai useita murtumia. Poliisin toiminnasta on käynnistetty rikostutkinta.

MTV:n kyselyssä 27 prosenttia vastaajista kertoi luottamuksensa poliisiin heikentyneen tapauksen vuoksi. Kahdeksalla prosentilla luottamus oli lisääntynyt, ja enemmistöllä tapaus ei vaikuttanut siihen.

Ikäryhmien erot pysäyttivät. Nuorimmilla luottamus heikkeni selvästi useammin, kun taas vanhemmilla vastaajilla tapaus jopa lisäsi luottamusta. Kertoiko kysely oikeastaan suhteestamme poliisiin – vai ennemmin suhteestamme nuoriin?

Aikuinen saa olla yksilö, nuori ei

Sen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, että nuoruudessa tehdään töllön tekoja, otetaan tarpeettomia riskejä ja haastetaan auktoriteetteja. Nuoren kyky arvioida seurauksia, säädellä toimintaa ja vastustaa ryhmän painetta on vielä kehittymässä.

Aikuisten ärtymys nuoria kohtaan ei ole uusi ilmiö. Jo Aristoteleen aikoihin oltiin huolissaan epäkelvosta nuorisosta. Uudet sukupolvet on nähty kerta toisensa jälkeen edellistä holtittomampina, huonommin käyttäytyvinä ja vaarallisempina.

Yhden nuoren teosta
tulee helposti
koko nuorison ominaisuus.

Ilmiöstä on käytetty myös käsitettä juvenoia (juvenile + paranoia), jolla kuvataan aikuisten taipumusta nähdä muuttuva nuoruus uhkana ja nuorten uudenlaiset tavat merkkinä jostakin laajemmasta moraalisesta rappiosta.

Vaan nuorten leimaamisessa tapahtuu vieläkin oudompia asioita.

Nuori ajaa poliisia karkuun. Emme enää puhu tästä nuoresta, tästä moposta ja tästä tilanteesta. Puhumme mopoilevista ”roadmaneista”, nykyajan nuorista, kasvatuksen epäonnistumisesta, rajattomuudesta ja siitä, etteivät nuoret enää kunnioita aikuisia ja sääntöjä.

Jos viisikymppinen syyllistyy rattijuopumukseen, keskustelemmeko viisikymppisten moraalikadosta?

Yhden nuoren teosta tulee helposti koko nuorison ominaisuus. Jostain syystä aikuisista emme puhu samalla tavalla yhtenä joukkona.

Leima alkaa helposti ohjata sitä, mitä näemme

Kieli ei vain kuvaa vaan myös rakentaa todellisuutta. Sanoilla on siis väliä. Itse asiassa jopa kieliopilla on väliä.

On eri asia sanoa, että nuori teki rikoksen kuin sanoa, että hän on rikollinen. 

On eri asia sanoa, että nuori kiusasi toista kuin nimetä hänet kiusaajaksi. 

On eri asia sanoa, että nuori käyttäytyi tilanteessa väkivaltaisesti kuin sanoa hänen olevan väkivaltainen.

Verbi kertoo teosta: hän teki, hän löi, hän kiusasi, hän varasti. Teolla on alku ja loppu. Se tapahtui jossakin tilanteessa.

Adjektiivi tekee teosta ominaisuuden: hän on väkivaltainen, laiska, vaikea tai motivoitumaton.

Substantiivi tekee ominaisuudesta identiteetin: hän on rikollinen, kiusaaja, häirikkö tai pudokas.

Millaista omaa tulevaisuutta
on mahdollista rakentaa,
kun ympärillä olevat aikuiset
kertovat jatkuvasti tarinaa
siitä, millainen sinä olet?

 

Kun nuori kerran on nimetty väkivaltaiseksi, tulkitsemme helposti hänen seuraavia tekojaan väkivaltaisuuden kautta. Kun hän on ”motivoitumaton”, nuorelle luontainen vetäytyminen vahvistaa meille muodostunutta käsitystä. Kun hän on ”rikollinen”, kaikki epäilyttävä näyttää vähän epäilyttävämmältä.

Entistä vakavammaksi tilanne muuttuu, kun nuori itse kuulee ja alkaa sisäistää näitä kertomuksia.

Millaista omaa tulevaisuutta on mahdollista rakentaa, kun ympärillä olevat aikuiset kertovat jatkuvasti tarinaa siitä, millainen sinä olet?

Teon ei saa antaa määrittää nuorta – muuten muutostyö ei ole mahdollinen

Muutostyön keskiössä on se, että ihmiselle annetaan mahdollisuus rakentaa itsestään uudenlainen kertomus. Menneisyys on osa tarinaa mutta se ei saa määrittää tarinan jatkoa.

Tämä on itsestään selvää nuorten kanssa tehtävässä työssä – vai onko sittenkään?

Miksi myös meidän ammattilaisten puheessa nuori voi muuttua ongelmaksi tai riskiksi? Jos työmme tavoitteena on mahdollistaa muutos, mutta kielemme samalla määrittelee, millainen nuori on, mitä muutosta silloin voimme odottaa?

Leimaamisen kritisointi ei tarkoita tekojen vähättelyä. Väkivallasta pitää puhua väkivaltana. Rikoksesta rikoksena. Kiusaamisesta kiusaamisena. Riskikäyttäytymiseen pitää puuttua, ja teoista pitää kantaa vastuu.

Nuorelle pitää kuitenkin antaa mahdollisuus kantaa vastuuta tekemästään ilman, että hänet määritellään tekonsa kautta.

Nuoret tarvitsevat aikuisia, jotka pystyvät kohtaamaan nuoren neutraalisti myös silloin, kun hänen käytöksensä ärsyttää, pelottaa tai suututtaa. Meidän pitäisi kysyä itseltämme nykyistä useammin: Millaisia tarinoita me kerromme nuorista – ja millaisen tulevaisuuden nuo tarinat tekevät mahdolliseksi?

Lähde infograafille: MTV Uutiset 11.9.2026.

Heikki Turkka vie lukijan nuorten maailmaan, jota värittävät konfliktit, rikosoireilu ja muut kompleksiset ilmiöt. Hän tuo kokemuksensa esiin tavalla, joka haastaa totuttuja tapoja ajatella ja toimia. Joskus ratkaisut löytyvät vasta, kun uskallamme kokeilla asioita uudella tavalla.

Lue myös:
Nuorten maailman asiantuntijat
Kun todellisuus muuttuu nopeammin kuin keinomme