.
Emmi Wallin (kuvassa lapsena ja nyt) työskentelee kiusaamiseen puuttuvassa K-0-toiminnassa. Työmuodossa selvitetään pitkään jatkuneita ja vaativia kiusaamis- ja kouluväkivaltatilanteita, jotka eivät ole ratkenneet koulujen omin keinoin. K-0-toiminnassa kouluihin tuodaan ulkopuolisten toimijoiden kuten nuorisotyön, perhetyön ja sovittelun osaamista. Ulkopuolisella toimijalla on usein suuri merkitys pitkään kestäneiden konfliktien ratkeamisessa. Toiminta ei korvaa kouluissa jo käytössä olevia menetelmiä vaan tukee ja täydentää niitä.

Päällimmäinen ajatus on se, että nämä ovat sellaisia lapsen oikeuksia, jotka hyvin vahvasti määrittelevät sosiaali- ja kasvatusalan työn ydintä. Meillä on esimerkiksi lastensuojelulaki ja sosiaalialan eettinen ammattiohjeistus, joissa todetaan, että lasta on suojeltava kaikelta väärinkäytökseltä. Tässä yhteydessä keskityn pohtimaan vertaisten välistä väkivaltaa ja muita konflikteja.

Erilaiset riidat ja ristiriitatilanteet kuuluvat elämään. Ne ovat lapsille ja nuorille tärkeitä oppimisen paikkoja siitä, miten sanoittaa omia tunteita ja näkemyksiä, miten ymmärtää toisen kokemusta ja toimintaa ja miten löytää yhdessä sovinto. Pienempiä ristiriitoja useimmat lapset ja nuoret osaavat selvittää keskenään. On kuitenkin tilanteita, kuten koulukiusaaminen ja -väkivaltatilanteet, jolloin konfliktit ovat vaikeita ja vakavia. Niiden selvittäminen on aina ehdottomasti aikuisten vastuulla. Sillä puolestaan on äärimmäisen suuri merkitys, miten aikuiset toimivat: miten väkivaltaa kokenutta ja väkivallan tekijää tuetaan asian selvittämisessä.

Ajattelen, että yksi tärkein kasvatustehtävä on antaa lapsille ja nuorille mahdollisuus aikuisten johdolla oppia ristiriitojen ja konfliktien ratkaisutaitoja. Näihin taitoihin nivoutuu olennaisesti tunne- ja vuorovaikutustaidot. Mikäli lapsena näitä taitoja ei ole oppinut, lapsi on ristiriitatilanteissa keinoton. Keinoton lapsi taas tukeutuu helposti henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Koulu on yksi keskeisin lasten ja nuorten sosiaalisista toimintaympäristöistä. Iso osa konflikteista ja nuorten tekemistä rikoksista onkin lähtöisin tai muuten nivoutunut kouluun.

K-0-toiminnan ydintavoite on se, että lasten ja nuorten konfliktit tulevat selvitetyiksi ja näin ehkäistään kostonkierteitä. Selvittämättömät tilanteet jäävät helposti kerrostumaan ja ne aktivoituvat uudestaan joskus yllättävissäkin tilanteissa. On valitettavan yleistä, että konfliktitilanteiden selvittäminen jää pintapuoliseksi tai muuten kesken. Silloin aikuiset epäonnistuvat.

K-0:ssa jokainen konflikti on yksilöllinen ja toimenpiteet räätälöidään tarpeen mukaan. Työssä tarjotaan konsultaatiota, hyödynnetään sovittelua, toteutetaan yksilöllistä kohtaamista, ohjataan tarvittaviin palveluihin sekä seurataan tilannetta myös sen rauhoituttua. Työtä tehdään oppilaiden ja huoltajien lisäksi laajan ammattilaisverkoston kanssa.

Nuorisorikollisuus ja -väkivalta herättävät voimakkaita tunteita. Toivoisin aikuisilta enemmän armollisuutta nuoruuden keskeneräisyyttä kohtaan. Nuoruuteen kuuluu rajojen ja omien siipien kokeilu, myös riskien otto ja tyhmät teot. Seurauksia ei usein mietitä ennen kuin joku niiden äärelle pysäyttää. Tunnesäätelyn valmiudet ovat vasta kehittymässä ja osa lapsista ja nuorista saa hyvin vähän tähän tukea kotoa. Vaikka nuori teini-iässä yrittää työntää aikuisia pois, aikuisten on tärkeä pysyä saatavilla.

Meillä on monin paikoin vanhakantainen ajatus siitä, että konfliktitilanteissa aikuinen puhuttaa, edellyttää anteeksipyyntöä ja lopuksi kätellään. Toivoisin, että luottaisimme enemmän nuorten kykyyn ja haluun selvittää aikuisten tuella omia konfliktejaan. Nuorilla on paras asiantuntijuus tilanteista. Uskomme toiminnassamme vahvasti siihen, että osapuolten kiireettömän kohtaamisen kautta ja nuorten sovittelun keinoin mahdollistuu molempien osapuolten oppi, vastuunkanto ja ymmärrys teon vaikutuksista. Perusteellisen käsittelyn myötä on myös paremmat edellytykset ohjata nuoret ja perheet tarvittavien tukipalveluiden piiriin.

Kokemukseni mukaan liian vähän osallistetaan myös vanhempia nuorten asioiden selvittämisessä. Vanhemman on mahdoton tukea lasta konfliktitilanteissa, jos hän ei tiedä esimerkiksi koululla tapahtuneista tilanteista tarpeeksi.

Laajemmassa kuvassa olen huolissani yleisestä hyvinvoinnin tason heikentymisestä, mikä realisoituu muun muassa ahdistuneisuutena, yksinäisyytenä ja kiusaamisena. Hyvinvoinnin polarisoituminen on myös huolestuttavaa. Koen, että annamme lasten itsenäistyä liian aikaisin ja he jäävät liian monen asian kanssa yksin. Yhdessä syöminen ja muut arjen pysähtymisen hetket ovat todella tärkeitä.

Meillä on taitavia ammattilaisia ja lapsistaan välittäviä vanhempia. Tunne- ja vuorovaikutustaidoista puhutaan onneksi nykyään enemmän kuin vaikka omina kouluaikoinani. Toivoisin, että aikuisilla olisi enemmän aikaa kuulla, nähdä ja kohdata, olla aidosti lapsille läsnä. Sekä tekijä että uhri tarvitsevat aikaa: tunteen, että heidän kokemuksensa todella kohdataan ja sitä halutaan ymmärtää. Kuulemisella ja ajan antamisella mahdollistetaan asian käsittely.

Aikuisten tehtävä on nähdä ihminen teon takana – ja auttaa myös lapsia ja nuoria näkemään tämä. Monesti konfliktitilanteissa roolit ovat monimutkaisia. Monet tekijät ovat tavalla tai toisella itsekin väkivallan ja muun kaltoinkohtelun uhreja. Toisaalta on nuorille tärkeä viesti, että vääristä teoista toista kohtaan tulee seuraamus.

Meidän koulujärjestelmässä on paljon hyvää. Siellä lapset ja nuoret viettävät ison osan arjestaan, kohtaavat vertaisiaan ja ne ovat luontevia paikkoja harjoitella vuorovaikutustaitoja. Siellä treenataan, kompastutaan ja noustaan uudelleen. Sinne pitäisi resursoida sellaisia aikuisia, joilla on aikaa pysähtyä nuorten asioiden äärelle.

Monet ammattilaisetkin ovat jääneet työssään turhan yksin. Opettajat tarvitsevat opetustyön tueksi ammattilaisia vahvistamaan koulujen yhteisöllistä hyvinvointia. Aikuisten tehtävä on varmistaa, että jokainen lapsi ja nuori kokee olevansa osallinen. Osattomuuden kokemus on iso tekijä erilaisessa riskikäyttäytymisessä, syrjäytymisriskissä, välinpitämättömyydessä ja mielenterveyshaasteissa.

Emme voi olettaa, että lapset ja nuoret tulevat kertomaan kiusaamisesta, jos ei ole läsnäoloa ja luottamusta. On todella huolestuttavaa, että niin moni lapsi ja nuori on kokenut, että aikuiselle kertominen ei ole auttanut kiusaamistilanteessa – tai että se on jopa pahentanut tilannetta. Monet ammattilaisetkin tunnistavat tilanteen, että nuoret eivät luota aikuisten kykyyn ratkaista konflikteja ja ottavat oikeuden omiin käsiinsä.

Nuorten hyvinvointia uhkaaviin tekijöihin on havahduttu. Toivoisin, että siihen liittyvä puhe olisi enemmän yhteisiä ratkaisuja etsivää, moniäänistä ja monialaista asioiden tarkastelua eikä painottuisi niin paljon syyllisten etsimiseen. Mitä voimme jokainen tehdä toisin ja saada olemassa olevilla resursseilla aikaan?

---