Frontpage / Ajankohtaista / Uutiset / Blogikirjoitus: Kuka haistattelijaa ja hankalinta osaa ja jaksaa?

Blogikirjoitus: Kuka haistattelijaa ja hankalinta osaa ja jaksaa?

Nuori herää perusviikonloppuaamuna poliisivankilasta, putkasta. Hänet on tuotu alkuyöstä koppiin rauhoittumaan. Pahemmilta on vältytty, kukaan ei ole sairaalassa tai muutoin vahingoittunut. Nuoren kaverit tietävät vapauttamiskäytänteet ja -ajat, ja poliisiaseman pihamaalla häntä jo odotellaan. Kuvio toistuu silloin tällöin, kun kohdalle sattuu vertaisia, jotka eivät varo tai väistä. Yksi kerta käy pahemmin: nuorelle aiemmin tuntematon, häntä hieman vanhempi vastaan sattunut kuolee tappelussa saamiinsa vammoihin.

”Isäntä mulle on aina sitä sanonu, jotta että ei mittään, ko että veä suoraan tauluun vaan, jos tullee joku joka vittuilee, niin mähän sitte tein niin. Kyllä loppu se vittuilu siihen paikkaan.”

Ketä meistä kiinnostaa vankilassa vakavasta väkivallanteosta tuomittuna oleva nuori? Kuitenkin, hän, joka vähiten myönteistä huomiota tuntuisi ansaitsevan, voisi eniten siitä hyötyä. Nuori voi olla vaille jäänyt, ei rakkauden osoituksia tai rajoja varhaisvuosina. Voi myös olla, että rakkautta ja/tai rajoja on ollut ahdistavan paljon – tai jotain tuolta väliltä tai muita traumaattisia kokemuksia. Alityydytettyjä tai ylityydytettyjä tarpeita ja nuoria. Tasapainoisia, turvallisia aikuissuhteita joka tapauksessa tarvitaan.

”En mä haluais kelleen haitaks olla ja rikoksia en haluis tehä, mutta humalassa mä muutun toiseks ihimiseks.”

Päihteet vievät vankilaan eniten nuoria ja rikokset muutoinkin liittyvät kiinteästi alkoholinkäyttötilanteisiin[1]. On esitetty, että mikäli rikoksiin syyllistyneiden lasten ja nuorten vankilaan passittaminen auttaisi, olisi rikollisuus kadonnut Yhdysvalloista aikoja sitten. Vankila sosiaalistaa vankilaan, vankiyhteisöön ja rikollisen rooliin, puhutaan prisonaatiosta[2].

Varsin pienin teoin, hyväksyvin elein ja ilmein voimme tehdä isoja heille, joilla on vastoinkäymisiä elämässään riittänyt. Filosofi Axel Honneth[3] on esittänyt, että koko ihmiselämä voidaan nähdä suurena ja pitkällisenä kamppailuna tunnustuksen saamiseksi. Joskus ihminen voi joutua kierteeseen, jossa hän hakee tunnustusta yhä negatiivisemmin keinoin: ”Tuhoavan ja vahingoittavan käyttäytymisen takaa kuuluu usein epätoivoinen huuto: ’Huomaa minut! Rakasta minua, arvosta minua ihmisenä!’”[4].

Käyttäytymistä opitaan sosiaalistumalla ympärillämme oleviin malleihin – niin hyvässä kuin pahassa. Lukuisat muuttujat ravistelevat matkan varrella ja risteyksiä riittää. Vaatii suotuisia tuulia ja myös paljon onnea, että valinnat vievät tasapainoiseen aikuisuuteen ilman suurempia kolhuja.

Tiedämme, että ulkopuolisuus periytyy ylisukupolvisesti ja sosiaalisesti. Voi myös pitää äkkiseltään lohdullisena, että hyväosaisuus periytyy huono-osaisuutta varmemmin, mutta sehän vain lisää tälle ajalle tyypillistä polarisaatiota: valtaosalla lapsistamme ja nuoristamme ovat asiat hyvin, paremmin kuin koskaan aiemmin, mutta heillä, joilla on ollut vaikeaa, on yhä vaikeampaa.

”En mä mitään niitä vitun Rölli-lauluja lapsenakaan kuunnellu, tiiäkkö, niin ku lapset kai muuten. Mä kuuntelin Irwiniä, ku mun vanahemmat kuunteli, niin ja Jaakko Teppoa, vaikka niin ku muistan ku isä aina kännissä huuatti ’Haistakaa paska koko valtiovalta’, että semmosta kuuntelin, enkä mittään tilipi-tappi-tippi-tappi-hirmusia Röllejä. Ei meillä varmaan ees ollu mitään lastenmusiikkia, en mä muista, äiti inhos Titi Nallea ja sitä Riittaa. Silti ne rakasti mua ihan varmasti, ettei siitä mulla oo epäilystäkään. Ei ne sitä silleen sanonu, mutta niin mä aattelen, kyllä sen huomas. … Ei ne vaan jotenki osannu silleen olla, mutta kyllä äiti ja isä yritti parhaansa, ne olis varmaan tarvinnu jotain kotiapua tai sellasta. Nyt mun täytyy itte sitte käyä näitä kursseja täällä [vankilan elämänhallintakursseja].”

Jo omaksutun toiminnan poisoppiminen vaatii valtavan määrän toistoja, mutta käyttäytymisen muuttaminen on mahdollista intensiivisellä, ohjaavalla, myönteisellä tuella, vastaantuloilla ja jo yrityksistä palkitsemalla, rinnalla virka-ajoista ja joskus työvuoron loppumisista välittämättä kulkemalla.

Se kasvaa, mitä ruokit, on yksi positiivisen psykologian ja pedagogiikan kantavia ajatuksia. Me vankilasta katsottuna hyväosaiset, siviilit, luomme merkityksiä, luokittelemme ja leimaamme, välitämme mielikuviamme ja arvojamme – myös negatiivisia, usein ehkä liiemmin ajattelematta, myös tiedostamattamme.

”Johan sen huomaa ku joku pitää itteensä niin paljon parempana ja mua ja mun vanahempia ihan paskana. Mun mielestä sillä toisella on sitte vaan noussu kusi päähän. Kukaan täällä toista parempi oo, silleen. Sääki siinä, neiti tai rouva tutkija, kukkahame, älä ikinä vaikka luule, että oisit mitään enemmän ku vaikka mä, vaikka ookki vissiin opiskellu koko ikäs. Ala elää! Tai kai tuo on sun elämääs, mä arvostan sitä, arvosta säki mun elämää. Ei me pystytä ku elää omaa. Poltakko sä, osaaksä ees tupakoia?”

Tapasin vankiloissa tällaisia sanavalmiita nuoria, toki myös alavireisiä, hiljaisia, monenlaisia. Yhteistä tapaamisille oli, että nuoret pohtivat lopulta yllättävän monipuolisesti elämäänsä ja nykytilansa vaikuttimia. Lienee helppo uskoa ja ymmärtää, ettei pieni kuusi-seitsemänvuotias lapsi päätä koulun aloitettuaan olla seuraavaa yhdeksää vuotta mahdollisimman hankala ja tehdä kaikkien elämästä tuskaisaa. Lapsella ei ole vielä taitoja sopeutua ja ilman välittävää ohjausta noissa autenttisissa tilanteissa hankalat tilanteet alkavat kasautua ja epäonnistumiset ruokkia itseään. Uskoa parempaan tulevaan tulee luoda ja tukea; aina on mahdollisuus muuttaa suuntaa.

”Mitä mä oon tässä seurannu ketkä muut täälä istuu, niin omasta mielestä mä eroan aika paljonki niistä. Että niillä ei oo elämässä, mitä on tuossa omallaki osastolla, niin niillä ei oo mitään semmosta, niillä ei oo mitään unelmaa, mitä ne haluais tehä siviilissä. Niillä ei oo mitään semmosta unelmaa, mistä ottais kiinni. … Varmaan jos jokaselle annettais mahollisuus oikein kiinnostua jostaki asiasta pienestä pitäen jo, ei ihminen, ei ihminen varmaan joutuis linnakierteeseen, jos sillä olis jotaki unelmia, jotaki haaveita, mitä se haluais toteuttaa. Mä oon miettiny, että se on semmonen asia, mikä pitää mut tulevaisuudessa pois täältä linnasta.”

Voimme jokainen osaltamme vaikuttaa myönteisesti heihin, jotka eivät ole myönteiseen tottuneet. Vanhempana, sukulaisena ja läheisenä tietenkin, mutta myös naapuruston asukkaana, jopa satunnaisena ohikulkijana – ”aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime on naamalla”. Hellii mieltä saada olla tekemisissä hyvähenkisten ihmisten kanssa. Erään läheiseni kanssa on usein vähällä mennä oma hyvä kiukku pilalle, koska hän on aina niin valoisa ja avarakatseinen.

Mustavalkoinen ajattelu kuuluu nuoruuden kehitysvaiheeseen ja vitutus on heidän tunteistaan jalointa. On hyvästä tarjota välivärimalleja tulkintoihin sekä tarpeen tarjota vaihtoehtoisia ilmaisutapoja vahvimpien tunteiden ilmaisulle erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä valittavaksi. Itse tunnetta ei tule kieltää; on ensiarvoisen tärkeää oppia elämään kaikkien tunteidensa kanssa. Käyttäytyminen on aina kontekstisidonnaista; jossain on lupa sadatella ja toisaalla, kuten koulussa, se on kiellettyä. Osoittaa kehityksellistä kypsyneisyyttä ja oppineisuuttakin, kun kykenee tarvittaessa sopeutumaan jonkun keksimiin sääntöihin, niin pöljiltä ja turhilta kuin ne joskus tuntuisivatkin.

Syrjäytymisen ehkäiseminen on osallisena pitämistä. Jo yksi turvallinen aikuissuhde voi ehkäistä syrjäytymisen. Mieti suhteessa lähelläsi olevien nuoriin: Oletko läsnä (muutoinkin kuin fyysisesti)? Kuunteletko (ja kuuletko)? Kiitätkö? Teetkö yhteistyötä? Huomioitko? Nautitko tekemisestäsi? Annatko oikeasti anteeksi? Toivotatko tervetulleeksi? Uskallatko puuttua tai osaatko puuttua rakentavasti? Pidätkö huolta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi?

Kysymykset sovelsin nuorten kanssa olemiseen sopiviksi välittävän opettajan teeseistä[5]. Vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat universaaleja ilmiöitä; teeseistä voi aikuinen turvallisesti ammentaa ympäristöstä ja toiminnasta riippumatta. Ne eivät ole haitaksi kenellekään.

Kirjoitukseni alun nuoren kaveri herää poliisivankilasta. Hyvän ystävän tunnistaa erään humoristisen kertomuksen mukaan siitä, että hän tulee hakemaan sinut putkasta – kuten tapahtui alussa. Todellinen ystävä sen sijaan kysyy viereltäsi: ”Mites hemmetissä me tänne jouduttiin?” Aseman lapset ry:n toiminnassa näen tätä sitoutuneisuutta rinnalla kulkemiseen ja Pikku prinssistä tunnetuksi tullutta ”vain sydämellään näkee hyvin” -arvopohjaa

Kaikki kai soveliaasti käyttäytyvien nuorten kanssa pärjäävät. Rohkeutta ja uskallusta sen sijaan vaatii tarttua mahdollisuuteen auttaa eniten tukea tarvitsevia. Taitoa, herkkyyttä ja myös lujuutta vaatii heidän kohtaamisensa siten, että he alkavat kanssasi yhteistyöhön. Kieltäytymällä itsensä epäonnistumisiltakin suojaaminen on helpompaa.

”Kyllä sen ties, että ittehän siitä eniten kärsii, mutta ei sitä silloin pystyny muuta. Se on niin semmosta sekavaa se nuoren ajattelu. Ja vitutus niin kokonaisvaltasta. Ja ku mää tosiaan kyllä yritin olla silleen hyvin.”

ONNEA, Aseman lapset ry:n monipuolisen toiminnan lämpimät, välittävät, rohkeat ja periksiantamattomat aikuiset! Teidänlaisianne aikuisia, rinnalla, edessä tai tarvittaessa hetkittäin perässäkin kulkijoita, erilaisia roolimalleja ja tienraivaajia tarvitsemme enemmän! Näette nuorissa olevan potentiaalin ja ohjaatte soveliaaseen käyttäytymisosaamiseen – ”jo 30 vuotta vuorovaikutusta, vastuuta ja välittämistä”! Kiitos ja kunnioitus.

”En mä lähtis silleen mistään onnesta puhumaan, mutta jos hyvän elämän sais, sais vaan elää silleen, että olis ihan hyvä olla, että saisin rikoksettomaan elämään käännettyä ja ossaisin ellää. En mä muuta osaa sanoa, että itestähän seki on kiinni, mutta tarvii siinä apuuki, ei ite vaan pysty.”
 

Tanja Äärelä
erityispedagogiikan dosentti, yliopistonlehtori
Lapin yliopisto

Sisennetyt lainaukset ovat alkuperäisiä otteita nuorten vankien haastatteluista[6]Kirjoitus on osa Aseman Lapset ry:n 30-vuotisjuhlavuoden blogisarjaa.
 


[1] Lehti, M., Suonpää, K. & Kivivuori, J. 2018. Henkirikokset. Teoksessa H. Niemi (toim.) Rikollisuustilanne 2017. Rikollisuuskehitys tilastojen ja tutkimuksen valossa. Helsingin yliopisto. Valtiotieteellinen tiedekunta. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, 15–50.

[2] Paterline, B. A. & Orr, D. 2016. Adaptation to prison and inmate self-concept. Journal of Psychology and Behavioral Science. (4) 2, 70–79.

[3] Honneth, A. 1996. The Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts. The MIT Press. Cambridge, Massachusetts.

[4] Heikkinen, H. L. T. & Huttunen, R. 2002. ”Huomaa minut, arvosta minua!” Opetus tunnustuksen dialektiikkana. Teoksessa P. Sallila & A. Malinen (toim.) Opettajuus muutoksessa. Helsinki: Kansanvalistusseura, 278–294.

[5] Äärelä, T. 2014. Välittävän opettajan teesit. Teoksessa K. Määttä & S. Uusiautti (toim.) Voimaa välittävästä tutkimuksesta. Kasvatusalan konferenssi 6.–7.10.2014. Lapin yliopisto. https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/62724/Voimaa_v%C3%A4lit...

[6] Äärelä, T. 2012. "Aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime opettajalla on naamalla.”  Nuoret vangit kertovat peruskouluajoistaan. Acta Universitatis Lapponiensis. Lapin yliopisto. https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/61671/%c3%84%c3%a4rel%c...

Lisää uusi kommentti

Uutiset

26.06.20

Aseman Lapset 30v – otteita julkaisuistamme vuosien varrelta

Julkaisemme kesällä torstaisin sosiaalisen median kanavissamme katsauksia menneeseen. Miltä näytti ensimmäisen...

Lue lisää

22.06.20

Aseman Lasten toiminta kesällä

Ei unohdeta nuoria ja nuorisotyötä poikkeusoloissakaan! Järjestömme luonteeseen kuuluu nopea reagointi nuorten elämässä...

Lue lisää

09.06.20

Nuoret pitävät Walkers-toimintaa merkityksellisenä

”Täältä sain hyvän kaveriporukan ja tunsin ensimmäistä kertaa, että kuulun johonkin. Aina kun tulin tänne, joku...

Lue lisää

08.06.20

Blogikirjoitus: Kumppanuudessa nuorten parhaaksi

Nuorisotalo Silta ja Vehkojan kertsi Hyvinkäällä olivat minulle 1980-luvun alussa tärkeitä paikkoja. Siellä käytiin...

Lue lisää