Takaisin koulun penkille

Pietron silmin:

Takaisin koulun penkille
.

Syksyn tultua ja koulujen alettua haluan kirjoittaa taas opiskelusta, sillä tänä syksynä minäkin palasin koulun penkille 22 vuoden tauon jälkeen. Aika nopeesti oon saanut huomata, että edelleen ne samat haasteet mulla on edessä, jotka jo lapsena on olleet. Jo kahden viikon jälkeen olen tajunnut, että tarkkaavaisuus ei oo mun ainoo haaste koulussa, vaan mulla on todennäköisesti liuta myös muita oppimisvaikeuksia, jotka oon saanut tähän asti piilotettua vilkkauteni alle.

Aloitetaan ekasta päivästä. Ihan ekaksi, aamulla kun heräsin, mua jännitti niin että oikein oksetti. Tästä huolimatta lähdin koululle reippaana ja ehkä vähän itsestäni myös ylpeänä. Oon usein sanonut, että mun koulut on käyty ja etten koskaan enää opiskele. Mutta siinä mä nyt olin reippaana ja valmiina kohtaamaan mun lapsuuden demonit.

Opettaja haki meidät koulun aulasta ja yhdessä mentiin luokkaan. Se antoi meille laput, mihin pyysi kirjottamaan nimet, että se tunnistaa meidät. Seuraavan kerran havahduin, kun opettaja sanoi, että voitas mennä syömään. Mitä hittoa taas tapahtu? Kaksi ja puoli tuntia on mennyt ja mä en oo kuullut sanaakaan mitä mulle on sanottu. Olin taas tehnyt kaikkea muuta. Ainakin mun nimilappu on luokan hienoin, mut siitä ei vissiin saa arvosanaa.

Tätä rataa jatku mun ekat pari päivää, ja olin jo valmis lyömään niin sanotusti hokkarit naulaan. Olin nyt kuitenkin päättänyt tehdä asiat toisin, niin tehdään kans. Seuraavalla viikolla oil sama jännitys, enkä ollut saanut saamillani tunnuksilla mun koulujuttuja auki netissä. Päätin sitten koko luokan edessä ottaa tän esille ja tokaisin opettajalle, että ootkohan sä antanut mulle väärät tunnukset. Se sanoi, että kokeillaanpa vielä ja tuli mun taakse kun aloin näpytellä koodia, ja siinä koko luokan edessä kävi sitten ilmi, että mä olin luullut Q-kirjainta G-kirjaimeksi.

Ei jumalauta, kuin noloo, kaikki kuuli kuin uuvatti mä oon. En osannut muuta kuin nauraa kovaan ääneen ja totesin vaan, että sellasta sattuu. Todellisuudessa ajattelin, että tää oli tässä, ei musta ole opiskelemaan. Onneks mun työkaverit tsemppaa mua ja valaa muhun uskoa silloin, kun oma usko loppuu. Olen päättänyt nyt hoitaa tän maaliin maksoi mitä maksoi.

Mä en oo ainoa, joka kärsii tällä tapaa koulussa. Jokainen voi miettiä miltä tää kaikki tuntuu esimerkiksi 7–8-vuotiaasta lapsesta, jolla on samankaltaisia oppimisvaikeuksia kuin mulla. Se on just aloittanut koulutaipaleen ja heti alkumetreillä sille tulee fiilis, että ei osaa ja on tyhmä. Kun minä aikuinen mieskin olisin itkenyt, jos oisin osannut. Pärjään kyllä työssäni mutta en perinteisessä koulussa.

Mulle on käynyt hyvin selväksi, että mulla ja mun kaltaisilla ei oo ymmärryksessä vikaa, ennemminkin ollaan väärin ymmärrettyjä yhteiskunnan puolesta. Over and out.

Terve! Nimeni on Pietro Saari ja työskentelen projektityöntekijänä Aseman Lapset ry:ssä. Toukokuussa 2021 aloitin työt kokoaikaisena Ripa-hankkeessa, ja aloitan samalla pienimuotoisen kirjoitussarjan työstäni rikoksilla ja päihteillä oireilevien nuorten kanssa. Niistä haasteista ja onnistumisista, joita oma taustani työhön tuo sekä parityömallista ammattilaisen rinnalla.

Minulla on taustallani 20 vuotta kestänyt rikos- ja päihdekierre, joka on alkanut jo noin 10-vuotiaana. Olen ollut sijoitettuna ja alkoholisti-isän vaikutuksessa koko lapsuuden. Nykyään olen raitis, olen ollut jo useamman vuoden.

Ripa-hankkeessa ehkäistään nuorten rikos- ja päihdekierteiden syvenemistä yhdistämällä koulutettujen kokemusasiantuntijoiden ymmärrystä ammatilliseen toimintaan nuorten parissa.

Ripa-hankkeessa Laurea-ammattikorkeakoulun KEIJO-koulutuksen käyneet rikos- ja päihdetaustaiset kokemusasiantuntijat toimivat nuoria kohtaavien eri alojen ammattilaisten työpareina. Tavoite on löytää uusia keinoja nuorten toistuvaan rikos- ja päihdekäyttäytymiseen pureutumiseen sekä muutostahdon vahvistamiseen ja ylläpitoon.