Nuorten paikka (on) kaupungissa

On ongelmallista, jos lasten ja nuorten toimintaa arvioidaan arkielämän yhteisöistä irrallisina yksilön tekoina. Tällöin sivuutetaan ne seikat, että nuorten toimijuus rakentuu yhtäältä osana perheitä ja vertaisyhteisöjä, toisaalta suhteessa heihin arkielämässä kohdistuviin asenteisiin ja yhteiskunnan institutionaalisiin käytäntöihin. ALL-YOUTH-hankkeen tuore tutkimusraportti paljastaa monenlaisia haasteita Suomessa elävien maahanmuuttajataustaisten nuorten arkiympäristöistä. He eivät kuitenkaan ole ainoita nuoria, joiden elämä on vaativissa puitteissa. Lapsiasiavaltuutetun tuore kannanotto lastensuojelun tilaan Suomessa korostaa, että toimijuutta mieluummin hajottava kuin tukeva elinympäristö voi olla myös etnisten suomalaislasten ja -nuorten väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla (Lapsiasia 17.11.2020).

Kun nuori tekee väkivaltaisen teon, voidaan katse kohdistaa myös näihin suhteisiin, jotka auttavat tulkitsemaan hänen toimijuuttaan: Missä perheessä ja ystäväpiirissä teon mahdollisuus on rakentunut? Millaisten itseensä ja läheisiinsä kohdistuvien asenteiden kanssa nuori elää jokapäiväistä elämäänsä? Miten sosiaali-, terveys-, sivistys- ja nuorisosektorin instituutiot ovat kohdanneet nuoren osana perhettään ja vertaisyhteisöjään? Toisin sanoen: Missä ympäristössä kyseinen väkivallan teko tapahtui? Tässä kirjoituksessa pureudun viimeisimpään kysymykseen pohtimalla nuorten paikkaa suomalaisessa kaupunkiympäristössä. Kysyn millaisia ympäristöjä kaupunkiemme keskustat ovat nuorille, ja vielä tarkentaen, millaisia ympäristöjä ydinkeskustat ovat niiden alaikäisten nuorten vinkkelistä, joilla raha ei ranteita pakota.

Näiden kysymysten kautta liitän kirjoitukseni toiseen ajankohtaiseen aiheeseen, joka on saanut huomattavasti vähemmän mediahuomiota kuin edellinen: Aseman Lasten Walkers-nuorisokahvilan pitkittyneeseen haasteeseen löytää uusi toimintatila Helsingin keskustasta (HS 2.11.2020). Kaupungin omistama rakennus, jossa vapaaehtoisuuteen perustuvaa nuorisotyötä tekevä kahvila on toiminut kaupungin tuella yli 10 vuoden ajan, on myyty, ja uuden omistajan myötä se siirtyy kaupalliseen käyttöön. Alaikäiset nuoret ovat jatkossakin tervetulleita Narinkkatorin vanhalle linja-autoasemalle katsomaan elokuvia markkinahintaan, mutta suunnitteilla olevaan ravintolaan heillä tuskin on iltaisin pääsyä; K-18 merkintä tulee varmastikin koristamaan ovenpieltä, jotta alkoholin anniskelua aikuisväestölle voidaan tehdä huolettomasti. Muutos on ollut tiedossa jo kaksi vuotta, minä aikana uusia toimitiloja Walkers-kahvilalle ei ydinkeskustasta ole löytynyt.

Olen seurannut kaupunkitilan kehitystä suomalaisissa kaupungeissa 2000-luvun alkupuolelta saakka tutkijan silmin, erityisesti nuoren kaupunkilaisväestön näkökulmista. Kaupunkeja on tänä aikana ryhdytty kehittämään voimakkaasti erilaisten tapahtumien ja temaattisen ohjelmien kautta toiminnallisiksi seudullisiksi keskittymiksi, joissa kaupunkilaiset voivat osallistua pienempien ja isompien tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen eri rooleissa – tai nauttia vain tapahtumatarjonnasta muiden osallistujien mukana. Myös lapsia ja nuoria on aktiivisesti mukana tapahtumajärjestelyissä, esimerkiksi järjestö- ja harrastustoiminnan kautta, alueelliseen osallistavaan nuorisotyöhön perustuen, osana koulujen ja päiväkotien ’out-of-the-classroom’ toimintaa, tai omaehtoisesti perheen ja ystävien kanssa. Tämä on kerrassaan mukavaa kehitystä, jossa näkyy oppiminen nuoria kategorisesti syrjäyttävistä kaupunkikehittämisen hankkeista – yhtenä esimerkkinä Oulun Kiikelin tapaus, jossa nuoria ei huomioitu lainkaan aluetta muokattaessa, mistä seurasi pitkä kamppailu eri-ikäisten kaupunkilaisten kesken (Kallio & Häkli 2017). Tämän jälkeen kaupunki on vahvistanut alueellista nuorisotyötä, jonka kautta myös nuorten ääntä on pyritty tuomaan enemmän mukaan myös kaupunkisuunnitteluun.

Osallistavaa kaupunkikehitystä seuratessani olen kuitenkin huomannut, että kaasupoljinta nykyisessä ’kulttuuristumistrendissäkin’ painaa harmillisen usein taloudellinen intressi, joka ohjaa laajempaa kaupunkiseutukehitystä. Sekä kaupunkitilaa että kaupunkilaisia jaetaan erilaisiin kategorioihin kuluttajanäkökulmasta, taloudellisten toimintamahdollisuuksien perusteella. Esimerkiksi iltaisin järjestettävät tapahtumat ovat edelleen pääsääntöisesti lapsia ja nuoria, mutta myös lapsiperheitä, poissulkevia; tuottoisa alkoholin myynti ohittaa sujuvasti yhdenvertaisuuden periaatteet, kuten jo 15 vuotta sitten totesin Alue & ympäristö -lehdessä julkaistussa artikkelissa (Kallio 2006). Ääneenhän sitä ei lausuta, mutta kaikkihan sen tietävät: humalahakuinen juominen, josta seuraa toistuvasti niin huonoa aikuiskäytöstä, että lasten ei tarvitse olla sitä todistamassa, on suomalaisen tapahtumakaupungin keskeisiä moottoreita. Mitä siitäkin seuraisi, jos perheet mummoineen, sylivauvoineen ja teineineen kokoontuisivat iltaisin nauttimaan hyvästä ohjelmasta, ruoasta ja juomasta ravintoloihin!

Tapahtumien kaupunkiin ovat siis tervetulleita erityisesti ne, joiden osallistuminen tuottaa taloudellista voittoa, ja mieluiten sellaisina kokoonpanoina, joille voidaan tarjota täsmäohjelmaa. Eli: vanhusväestölle aamupäiväaktiviteetteja, kun vireystila on parhaimmillaan ja lohisoppa tekee kauppansa; perheille tapahtumia päiväsaikaan, kun pyttipannu maistuu ja ylimääräinen karkkipäivä saa suut messingille; nuorille ohjelmaa alkuillasta, kun pääsylipuista voi ottaa täyden hinnan mutta anniskeluaika ei ole vielä alkanut; ja aikuisväestölle viihdettä yömyöhään saakka, jotta se viimeisen jälkeen viimeinenkin tuoppi tulee ostetuksi. Aluetalous kiittää.

Tässä valossa ei ole yllättävää, että alle 18-vuotiaille matalalla kynnyksellä sosiaalista nuorisotyötä tarjoava päihteetön kahvila – jossa kahvikuppi maksaa kymmenen senttiä mutta ilmankin saa istuskella – ei meinaa löytää uusia toimitiloja pääkaupunkimme ydinkeskustasta. Eihän heidän oleilustaan ole mitään hyötyä, kenellekään! Miksi ihmeessä alaikäisten nuorten, eli lasten jos puhutaan Lasten oikeuksien sopimuksen kielellä, pitäisi ylipäätään olla ydinkeskustassa iltaisin, elleivät he ole käyttämässä siellä tarjolla olevia palveluita? Eikö lapsille oikeampi paikka ole kotona, harrastuksissa, mummolassa, kaverin luona, lenkkipolulla – tai alueellisella nuorisotilalla, joita Helsingissäkin on tarjolla moneen lähtöön? Miksi julkisin varoin pitäisi tukea nuorten hengailua juuri ydinkeskustassa?

Vastauksia voi etsiä kääntämällä katseen kaupunkiympäristöön. Tila, joka hylkii Walkersin kahvilassa käyviä nuoria – samoin kuin kaduilla mieltään rauhallisesti osoittavia ilmastoaktivistinuoria, tuodakseni mukaan vielä yhden viimeaikaisen uutisen nuorista ja kaupunkitilasta (HS 5.10.2020) – on talousintressien läpäisemä lainkuuliaisten (ja näitä lakeja määrittelevien) aikuisten maailma. Sen kytkeytyneisyys maailmalaajuisesti muiden kaupunkien ydinkeskustoihin on vähintään yhtä vahvaa kuin yhteys niihin kaupunginosiin, joissa pääkaupunkiseutulaiset asuvat. Kaupunkiseutujen ideana ei olekaan aluekehityksen vahvistaminen kenen tahansa kuntalaisten tai minkä tahansa lähikuntien näkökulmasta. Luodessaan vahvempia kytköksiä joidenkin ihmisten, paikkojen, yritysten ja instituutioiden välille kaupunkiseutu samalla vahvistaa katkoksia, jotka näyttäytyvät aluetaloudellisina heikkouksina (Häkli & Kallio 2018). Tätä ei lue MAL-sopimuksissa, joista valtio parhaillaan neuvottelee yhä useamman kaupungin kanssa seutukehityksen edistämiseksi. Käytännön havaintoja voi kuitenkin tehdä helposti muualla maailmassa, missä kaupunkiseutukehitys on jatkunut pidempään. Ei tarvitse mennä kuin Tukholmaan, jossa alueellinen eriytyminen ja ihmisten välinen eriarvioistuminen ovat polttavia kysymyksiä samalla, kun kaupungilla menee erinomaisesti osana kansainvälisten metropolien verkostoa.

Katkeutuneisuuden maantiede koskettaa esimerkiksi nuoria, joilla on haasteita siirtyä lapsen roolista seuraavaan elämänvaiheeseen. Tämä voi olla yleisempää niille, joiden arjessa suomalaisen yhteiskunnan yksilökeskeinen kulttuuri ei sulaudu saumattomasti yhteen perheen piirissä toteutettujen yhteisöllisempien elämäntapojen kanssa. Maahanmuuttajataustaisten nuorten elämänpiiri jakautuu usein myös paikallisiin ja ylikansallisiin yhteisöihin, joissa he voivat asemoitua hyvinkin eri tavoin sosiaalisissa verkostoissa. Sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjoama tuki tämän tyyppisissä arjen haasteissa ei aina kohtaa nuoren kokemusmaailmaa. Erilaisten kulttuurien välillä tasapainotteleminen on monelle maahanmuuttajataustaisen perheen nuorelle jokapäiväistä arkea, missä oikeimmalta tuntuva ratkaisu on aina mahdollisesti väärä jostakin toisesta näkökulmasta. Luottamus institutionaaliseen tukeen voi myös olla heikko, jos nuori on päätynyt kohtaamaan elämänsä aikana suomalaisen maahanmuutto- ja sosiaalipolitiikan ristiriitaisuuksia – esimerkiksi suhtautuminen perheeseen on varsin erilaista riippuen kumpaan tukeudutaan, kuten olen viimeaikaisessa tutkimuksessani osoittanut (Kallio & Häkli 2019). Asuinalueen nuorisotilakaan ei tarjoa kaikille nuorille sellaista yhteisöä tai aikuiskontakteja, jotka auttaisivat tämäntyyppisten ristiriitojen käsittelyssä – mikä koskee etnisesti suomalaisia nuoria yhtä lailla.

Siksi ydinkeskustan kaupunkiympäristö: ei-kenenkään-maa, jossa aina tapahtuu. Yllättävien ja suunniteltujen kohtaamisten tila, johon mahtuu vähän paremmin hengittämään lähiöiden, koulujen, kotien ja some-ympäristöjen haasteellisesta arjesta. Monietninen, monikulttuurinen, monikansallinen, moniarvoinen, monisukupuolinen – ehkä kaikille mahdollinen. Siksi keskustassa on nuoria; niitäkin, joilla ei ole varaa istuskella trendikkäissä kahviloissa, käydä yksityisterapeutin vastaanotolla tai ostaa itselleen vakuuttavampaa ulkoasua kauppojen jatkuvasti muuttuvasta valikoimasta. Siksi Walkersin nuorisokahvila ja muut nuorille tarkoitetut ei-kaupalliset tilat, joihin voi mennä omana itsenään ilman ihmeempää syytä. Jotta haastavissa elämäntilanteissa olevat nuoret eivät katkeutuisi kokonaan erillisiin todellisuuksiin, yhteiskunnallisten verkostojen tavoittamattomiin, vaan löytäisivät paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa turvallisten aikuisten ja keskustaan kokoontuvan vertaisyhteisön tuella.

Vaan kuinkahan käy? Tämän viikon uutisissa kerrottiin, että Helsingin päärautatieasemalta on poistettu penkit (HS 17.11.2020). VR:n mukaan niiden tilalle on tulossa uusia, mutta tällä kertaa ollaan ”tarkempia siinä, että asiakkaat kokevat turvallisemmaksi istua”. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen tämä turvallinen istuin on, ja erityisesti, millä keinoin se erottelee asiakkaan ja muun ihmisen ahterin toisistaan. Ehkäpä siinä on sisäänrakennettuna teinikarkotin, joka kirvoitti keskustelua nuorista ja kaupunkiympäristöstä kymmenen vuotta sitten – ei ole aika paljon puraissut tätä keskustelua, suosittelen kaupunkiseutujen päättäjille oheislukemistoksi kaupunkiympäristöjen kehittämiseen!

Kirsi Pauliina Kallio

Kirjoittaja on ympäristökasvatuksen professori Tampereen yliopistossa

Lähteet:

HS 5.10.2020. Tällainen on radikaali ilmastoliike, joka hakee huomiota lakia rikkomalla. Kimmo Oksanen, Kaupunki/Mielenosoitukset-osio. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006659389.html

HS 2.11.2020. Helsinki ei onnistu löytämään nuorten Walkers-kahvilalle uusia tiloja, vaikka niitä on etsitty jo kaksi vuotta – Redi osoittautui liian syrjäiseksi. Katja Kuokkanen, Kaupunki/Nuoret-osio. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006708421.html

HS 14.11.2020. Ministeri Saarikko haluaisi, että maahanmuuton sijaan keskusteltaisiin perheistä: ”Nuoret ovat aina jonkun lapsia, ja jotkut ovat heidän vanhempiaan”. Anni Keski-Heikkilä, Politiikka/Nuorisorikollisuus-osio. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000007617793.html

HS 17.11.2020. VR poisti Helsingin rautatieaseman pääaulasta penkit – Yhtiö kertoo syyksi ”järjestyshäiriöitä aiheuttaneet porukat”. Veera Paananen, Kaupunki/Asemat-osio. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007623101.html

Häkli, J. & Kallio, K.P. (2018) Ketterä kaupunkiseutu ja demokratian dilemma. Tiede & edistys, 2018/2, 78–82.

Kallio, K.P. (2006) Pääsy kielletty alle 18: lapsuuden tilapolitiikka. Alue & Ympäristö 35:2 3–13.

Kallio, K.P. & Häkli, J. (2017) Kaupungin arkipoliittinen elämä: reflektioita Kiikelistä. Teoksessa Mustonen, T., Tanskanen, M. & Semi, J. (toim.) Marginaalien maantiede, 46–51. OSK Lumimuutos.

Kallio K.P. & Häkli, J. (2019) Care as mundane politics in contested familial refugee lives. Gender, Place and Culture 26:6, 795–812.