Keskustelu jälkihuollon ikärajan laskemisesta

Miten yhteiskunta onnistuu lastensuojelulaitoksissa kasvaneiden itsenäistymisen tukemisessa?

Suomessa muutetaan omilleen keskimäärin 21-vuotiaana. Lastensuojelulaitoksissa kasvaneet nuoret käyvät läpi tämän suuren mullistuksen nuorempana ja huomattavasti ikätovereitaan heikommilla edellytyksillä. 

Syksyn aikana on keskusteltu jälkihuollon ikärajan laskemisesta. Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmaan on kirjattu, että lastensuojelun jälkihuollon ikäraja lasketaan kahdella vuodella 23 ikävuoteen. Jälkihuollolla tarkoitetaan palvelukokonaisuutta, joka auttaa itsenäistyvää nuorta saavuttamaan riittävät valmiudet itsenäisen elämän aloittamiselle. Palvelu on suunnattu 18–24-vuotiaille nuorille, jotka on lapsena sijoitettu perhehoitoon tai laitokseen.

Suunnitelman on muun muassa nähty eriarvoisuutta lisäävänä ja vahingollisena toimenpiteenä, jolla ei saavuteta todellisia säästöjä. Huolissaan on oltu muun muassa kodin ulkopuolelle sijoitettujen alaikäisten mielenterveydestä ja päihteiden ongelmakäytöstä. Kiinnittyminen mielenterveys- ja päihdepalveluihin vaatii usein jälkihuollon tarjoamaa opastusta, motivointia ja seurantaa. Jälkihuolto kannattaa nuorta merkittävällä tavalla myös silloin, kun tarvittavat palvelut eivät toteudu tai nuori jonottaa niihin.

On yleisesti tiedossa, että itsestä huolehtimisen ja arjen taidot ovat lastensuojelulaitoksiin sijoitetuksi tulleiden lasten osalta heikommat kuin ikätovereiden. Tämä näkyy myös Aseman Lasten toiminnassa. Monien itsenäistyvien asiakasnuorten kanssa harjoitellaan arjen perustaitoja: miten astianpesukone toimii, miten muuttaessa kasataan huonekaluja, miten rahat riittävät koko kuukaudeksi, miten syödään, nukutaan ja huolehditaan muusta hyvinvoinnista.

Haparoivien arjen taitojen lisäksi monella nuorella on iso kynnys hakeutua tarvitsemiensa palveluiden piiriin. Asiakkainamme on esimerkiksi ollut nuoria, joilla on akuutti päihdeongelma eivätkä he tiedä, mistä hakea apua. Kun nuoret alkavat luottaa työntekijöihin, he usein kaipaavat työntekijöitä tukihenkilöiksi palveluihin – että joku tulee konkreettisesti mukaan vastaanotolle ja käy tilannetta käynnin jälkeen läpi.

Keskustelussa on tärkeää muistaa, että aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi asti. Viimeiseksi kypsyvät alueet, jotka säätelevät monimutkaisempia aivotoimintoja. Tällaisia ovat esimerkiksi pitkäjänteinen ja tavoitteellinen toiminnan suunnittelu ja organisointi sekä oman toiminnan arviointi ja säätely. Lastensuojelulaitoksesta itsenäistymässä oleva nuori ei välttämättä itse ymmärrä vahingoittavia tekijöitä elämässään. Impulssikontrolli on monella hakusessa.

Itsenäistyminen on iso asia kaikille nuorille. Erityisen haastavaa se on silloin, kun on heikot arjen hallinnan taidot, tukiverkosto puuttuu tai se on tavalla tai toisella epävakaa – ja varsinkin, jos itsenäistyvällä nuorella on vielä haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa.

Aseman Lasten näkemyksen mukaan keskustelun ei tulisi kuitenkaan rajoittua vain jälkihuollon ikärajan laskemiseen vaan laajemmin siihen, millaista lastensuojelun itsenäistymistyöskentely tällä hetkellä on. Kaikki nuoret eivät 18 vuotta täytettyään ole halukkaita ottamaan jälkihuollon palveluja vastaan. Monet heistä ovat vuosikausia eläneet kontrollin alaisena ja ajatus vapaudesta huumaa – ja se on ymmärrettävää.

Monet alkavat kuitenkin muutaman kuukauden itsenäistymiskokeilun jälkeen kaivata tukea arkeen, kun itsenäisen elämän realiteetit alkavat valjeta. Erityisen tärkeää olisikin panostaa itsenäistymistaitoihin laitosasumisen viimeisen vuoden aikana. Arjen taitojen lisäksi olisi tärkeää rakentaa turvaverkkoa myös sellaisille nuorille, jotka eivät päädy jälkihuollon piiriin. Käytännössä tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että nuorelle olisi selvää, mistä saa tarvittaessa apua ja mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluiden työntekijöiden kasvojakin olisi tehty tutuiksi.

Toivomme monien muiden toimijoiden tavoin, että keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa muistetaan, että lastensuojelulaitoksista itsenäistyvien nuorten lapsuus on ollut rikkonainen ja epävakaa, he ovat jääneet vaille tarvitsemaansa hoivaa, huolenpitoa ja suojelua. Osalla on taustallaan useampi sijaishuoltopaikka ja joitain heistä on kohdeltu kaltoin sijaishuollon aikana. Monet heistä ovat lapsuudessaan moneen kertaan menettäneet luottamuksensa aikuisiin ja kantavat lapsuudenkokemuksistaan johtuvaa traumataakkaa pitkälle aikuisuuteen. Perusturvallisuudentunne on vakavasti järkkynyt. Sen korjaaminen vie aikaa.

Monen on vaikea luottaa siihen, että yhteiskunnan palvelut ovat myös heitä varten. On todella vaativaa lähteä muuttamaan suuntaa, jos nuori itsenäistymisen kynnyksellä kokee olevansa toivoton tapaus. Harvojen kohdalla se onnistuu ilman rinnallakulkevaa, turvallista aikuista, joka jaksaa luoda uskoa siihen, että esimerkiksi päihteetön elämä on mahdollista ja että takaiskujen ja ahdistuksen kohtaamiseen on muitakin keinoja.