Olen viime aikoina saanut tutustua uuteen kollegaani Pietroon, jonka elämä ei ole aina ollut helppoa. Se on itse asiassa ollut ihan älyttömän vaikeaa ja raakaa.
Minulle taas monet asiat ovat tosi helppoja, kuten lukeminen, kirjoittaminen ja oppiminen. Olen pärjännyt aina koulussa sekä kaikissa työpaikoissani. Olen opiskellut rikosseuraamusalaa, sosiaalialaa sekä oikeustieteitä ja saanut kokemuksia sadoista eri työpaikkojen asiakaskohtaamisista. Olen korkeasti koulutettu ammattilainen ja asiantuntija.
Tänään menin Pietron kanssa kouluun tapaamaan erityisoppilaita. Heitä, joiden vuoksi poliisit käyvät koulussa selvittämässä tilanteita, ja joille opettajat koulussa yrittävät antaa riittävästi läsnäoloa, ja vanhemmat kotona tekevät parhaansa, jotta saisivat apua kaikista tarvittavista tahoista erityistarpeisille lapsilleen. Heitä, joista jotkut sanovat, ettei heistä tule mitään. Että he ovat haastavia.
Istuimme Pietron kanssa luokassa, ja kuusi lasta omilla pulpeteillaan meidän ympärillämme. He olivat aika pieniä, suurin osa alle 10-vuotiaita. Heti kollega kuiskasi minulle, että ”en mä näille voi mun tarinaa kertoa. Pitää keksiä jotain muuta”. Opettaja oli kertonut taustoista etukäteen, joten oppilaat kysyivätkin innokkaasti: ”Onks toi se mies, joka on ollut vankilassa?”
Opettaja pyysi meitä esittäytymään, ja kaikkien silmät tapittivat Pietroa. Kaikki lapsista eivät halunneet esittäytyä, osa piiloutui huppuun. Pietro ei tästä välittänyt, vaan antoi jokaisen olla oma itsensä. Sitten lapset saivat kysyä, mikä halusivat, ja kysymyksiä oli paljon.
Pietron vastaukset olivat rehellisiä ja avoimia, ne painottivat menetyksiä, joita rikollinen tie on tuonut. Hän ei kuitenkaan kauhistellut tai pelotellut. Yksi lapsista palasi alakouluaikaan: ”Jos sua ei olis kiusattu, olisitko välttänyt vankilan?” Pietro vastasi, että harvaan tapahtumaan vaikuttaa vain yksi asia. Osa lapsista oli vetäytyneitä ja ujompia, mutta kaikki kuuntelivat ja osallistuivat omalla tavallaan. 45-minuuttia lapset jaksoivat kysellä ja kuunnella.
Myös erityisluokanopettajat luokassa olivat huikeita. He ohjasivat ja huomioivat kaikki tilanteet, ja kävivät keskustelua lasten kanssa, kun he jotakin ihmettelivät.
Tunnin jälkeen mentiin pihalle. Pelattiin koripalloa ja hippaa, johon lapset opettivat meille uudet säännöt. Kuulimme yhdeltä opettajista jälkikäteen, että leikkeihin osallistui lapsia, jotka eivät aina ole tulleet toimeen keskenään. Pietro pelasi niitä neljä päätä lyhyempiä vastaan niin täysillä, että se myös kaatui pelikentälle. ”Ei nää halua, että niiden annetaan voittaa, vaan että niiden kans pelataan täysillä”. Hän kuiskasi minulle, että ”nuo kaksi tarviisi tällaista harrastusta ja aikuisia pidempäänkin. Niillä on selkeästi talenttia”.
Sitten mentiin ruokalaan. Pietro huomasi, että yksi lapsista tuli toiseen päähän pöytään tosi allapäin ja oli ottanut vaan sormenpään kokoisen annoksen ruokaa. ”Eikö ruoka maistu? Tuu tänne hei istuun”, hän tokaisi lapselle pöydän yli ja hän tuli istumaan Pietroa vastapäätä. ”Pelasit tosi hyvin kyllä korista tänään, sulla on talenttia.” Tuon lapsen surumielisyys vähän väheni. Ihailin, miten Pietro luontevasti huomioi isossa porukassa sen yhden, joka erityistä huomiota tarvitsee. Muidenkin lasten kohdalla hän kiinnitti huomiota siihen, mikä heille oli tärkeää, oli se sitten piirustukset, valokuvat tai pelit. Ja Pietron silmissä paloi valo ja onnellisuus.
Illalla menimme Pietron kanssa vielä Helsingin Walkersiin, jossa hän ei ollut koskaan käynyt eikä tuntenut talon toimintatapoja tai nuoria entuudestaan. Hän puuttui tilanteisiin rennosti kysyen ”oliko toi nyt tsoukkii vai onks hätä?”. Illan päätteeksi, yks nuori sanoi hänelle, että olipa kiva tutustua. Kuulimme jälkeenpäin, että tuo nuori valikoi tosi tarkkaan aikuiset, joista tykkää ja ajautuu helposti tappeluihin.
Toisin kuin minulle, Pietrolle keskittyminen, lukeminen ja muu ei ole helppoa. Hänellä on ainakin AHDH. Tänään näin hänen erityispiirteensä suurina vahvuuksina lasten ja nuorten kohtaamisessa. Hän pystyi huomioimaan kaikki lapset ja nuoret, ja tunnistamaan ne, jotka tarvitsivat erityistä kohtaamista.
Opin tänään niin paljon. Muun muassa sen, että Pietron kokemusten kautta saadun osaamisen rinnalla olen vasta ihan harjoittelija.
Julia Saarholm
Tutkimuskoordinaattori, Aseman Lapset ry
Kuvassa tekstin kirjoittaja, tutkimuskoordinaattori Julia Saarholm ja projektityöntekijä Pietro Saari.
Ripa-hankkeessa ehkäistään nuorten rikos- ja päihdekierteiden syvenemistä yhdistämällä koulutettujen kokemusasiantuntijoiden ymmärrystä ammatilliseen toimintaan nuorten parissa.
Ripa-hankkeessa Laurea-ammattikorkeakoulun KEIJO-koulutuksen käyneet rikos- ja päihdetaustaiset kokemusasiantuntijat toimivat nuoria kohtaavien eri alojen ammattilaisten työpareina. Tavoite on löytää uusia keinoja nuorten toistuvaan rikos- ja päihdekäyttäytymiseen pureutumiseen sekä muutostahdon vahvistamiseen ja ylläpitoon.