”Sovitteletko sä siis kadulla?”

Katusovittelu on palaillut kesälomilta takaisin työn pariin ja ensimmäiset päivät vietettiin oman tiimin ja muiden työkavereiden kanssa syksyn suunnitelmia läpi käyden. Kesä meni rentoutuessa ja syksyn tulevien asioiden mieleen palauttamisessa menee hetki. Syksyltä on odotettavissa melkoisen kiirettä, mutta samalla kuitenkin paljon uutta ja innostavaa.

Tässä ensimmäisessä blogitekstissä haluan kertoa siitä, mitä katusovittelu on sekä nuorten konfliktiherkkyydestä.

Katusovittelu on nimeltään ehkä hieman harhaanjohtava ja vääriä mielikuvia tuova. Katusovittelun nimi juontaa juurensa Norjaan, jossa siitä käytettiin nimeä gatemeglingin eli suoraan suomennettuna katusovittelu.  Se ei kuitenkaan tarkoita, että sovittelua hoidettaisiin konkreettisesti kadulla vaan viittaa enemmänkin siihen, että nuorten konfliktit usein tapahtuvat julksisissa tiloissa ja vapaa-ajalla. Suomessa on käytössä lakisääteinen rikos- ja riita-asioiden sovittelu ja lisäksi useita muita sovittelun muotoja, joista katusovittelu on yksi.

Sovittelulla on mahdollista tarttua erilaisiin konflikteihin jo hyvissä ajoin ennen kuin niille saadaan rikosnimike. Toisen osapuolen kohtaaminen ja asian selvittäminen minimoi riskin muun muassa väkivaltaan. Sovittelulla voidaan puuttua esimerkiksi kiusaamiseen, epäasialliseen käyttäytymiseen sekä nuorille helposti syntyvään vääryyden kokemukseen. Ikävät kokemukset ja epäreiluuden tunne kasvattavat kenessä tahansa katkeruutta ja turhautumista, kun omaa ääntä ei saa kuuluviin. Nuoren äänen kuulumattomuudella voi olla pitkän ajan seurauksena tunne yhteiskuntaan kuulumattomuudesta, ja ettei tule hyväksytyksi omana itsenään. Samanhenkisiä kavereita, jotka hyväksyvät minut, löytyy aina – jos ei koulusta niin rautatieasemalta.

Sovittelu on Suomessa tullut lakisääteiseksi vasta vuonna 2006 ja on sen vuoksi monelle vieras toimintatapa. Sovittelu voi olla osa rikosprosessia tai erillinen palvelu. Poliisin saadessa rikosilmoituksen, poliisi ohjaa asian sovittelutoimistoon ja sitä kautta koulutetut vapaaehtoiset sovittelijat tukevat tapahtuneen osapuolia sovittelussa. Sovittelijoiden rooli on mahdollistaa kohtaaminen, ohjata keskustelua ja auttaa osapuolia löytämään tilanteeseen yhteisen ratkaisun. Kuka tahansa yksityishenkilö voi myös tehdä sovittelualoitteen oman kuntansa sovittelutoimistoon esimerkiksi naapurin kanssa pitkään jatkuneesta riidasta.

Katusovittelussa sovittelijoina toimivat asiaan koulutetut kasvatusalan ammattilaiset, joilla on kokemusta nuorten kanssa toimimisesta ja jotka tuntevat nuorten maailman: nuorten kulttuurin, kielen ja kehitykseen liittyvät haasteet.  Katusovittelija voi jatkaa työskentelyä nuoren ja hänen perheensä kanssa tarvittaessa sovittelun jälkeenkin. Katusovittelijalla on myös mahdollisuus olla nuoren mukana valvomassa tämän työkorvauksen suorittamista. Se onkin oivallista aikaa käydä keskusteluja työn ohessa.

Lapsesta aikuiseksi kasvaminen on kuin trapetsilla taiteilua – matkalla pitää pysähtyä välillä hakemaan tasapainoa tai välillä ottaa muutama juoksuaskel, ettei putoaisi. Mikäli trapetsilla tulee joku vastaan, voisi tästä syntyä konflikti, jossa toisen olisi esimerkiksi peruutettava tai sitten tulisi päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen tilanteesta. Nuoret hakevat tasapainoa lapsesta aikuiseksi kehittyessään ja tämän taiteilun vuoksi he ovat usein konfliktiherkkiä. Aikuisia tarvitaan tähän nuoren matkaan kannustamaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan tasavertaisesti. Vanhanaikainen auktoriteetti kannattaa unohtaa ja ansaita mieluummin nuoren kunnioitus. Kukapa haluaisi keskustella vaikeista asioista epäkunnioittavan henkilön kanssa?

Konfliktiherkkyys nuorilla johtuu siitä, ettei heille ole vielä kehittynyt samanlaisia taitoja kuin aikuisilla. Aivojen, tunnetaitojen ja yhteiskunnan ymmärtämisen taidot eivät ole vielä kehittyneet valmiiksi. Varsinkin teini-iässä aletaan harjoitella, kuinka konflikteja tulisi hoitaa ja koska samalla yritetään tehdä pesäeroa perheeseen, voi konfliktien hoitaminen itsenäisesti olla alussa haastavaa. Nuoret eivät siis välttämättä tiedä, kuinka tilanteessa tulisi toimia. Tunteiden säätely saattaa olla hyvin haastavaa ja siksi tilanteet päättyvät joskus ylilyönteihin. Nuoret siis edelleen tarvitsevat kannustusta ja tukea arjessaan.

Vuosikymmeniä sitten ajateltiin, että ”lapsi menee pilalle, jos tätä kehuu – ylpistyy liikaa”. Myöhemmin on kuitenkin tultu siihen tulokseen, että lapsi saa kehuista rohkeutta ja onnistumisen kokemuksia, mikä kasvattaa itsetuntoa. Lasta kehutaan aluksi siitä, kuinka hienosti hän osaa puhua, kävellä ja käydä potalla. Myöhemmin kehutaan kuinka hyvin osaa piirtää ja laittaa itse kengät jalkaan. Alakoulussa opettaja kehuu kuinka hyvin lapsi osaa huomioida muita ja tehdä läksyt. Mutta miksi kehuminen loppuu lapsen kasvaessa nuoreksi?

Jossain vaiheessa yksilö muuttuu osaksi massaa, yhdeksi teineistä. Kadulla nuorta kohtaan ei olla enää niin lempeitä, häntä ei huomioida samalla tavalla ja opettaja ei enää kehu siitä, kuinka hyvin hän huomioi kavereitaan. Aikuiset eivät enää tue ja kehu vilpittömän onnellisina nuoren itsenäisiä toimintoja. Useimmat nuoret tarvitsevat aikuisten tukea kuitenkin vielä pitkälle yli 18-vuoden iän. Nuori ei muutu aikuiseksi yhdessä yössä, vaikka hänestä tuleekin oikeustoimikelpoinen.

Olen Anne Toivonen ja työskentelen kouluttajana Aseman Lapset ry:n katusovittelu-toiminnassa.  Ennen katusovitteluun siirtymistä ehdin tehdä noin kymmenen vuotta töitä nuorten parissa, josta suurimman osan kadulla. Sovittelun maailmaan kouluttauduin vuonna 2017.

Katusovittelijan päiväkirjassa tutustutaan sovitteluun, katusovitteluun sekä omiin kokemuksiini nuorten parissa toimimisesta. Blogitekstien tarkoitus on lisätä ymmärrystä rikosten taustalla olevista syistä ja siten edistää rikoksilla oireilevien nuorten hyvinvointia. Teksteissä käsitellään sovittelun merkitystä sekä tärkeitä ajankohtaisia asioita, joihin sovittelun kautta voidaan vaikuttaa.

”Nuoret hakevat tasapainoa lapsesta aikuiseksi kehittyessään ja tämän taiteilun vuoksi he ovat usein konfliktiherkkiä. Aikuisia tarvitaan tähän nuoren matkaan kannustamaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan tasavertaisesti.”