Illuusio siitä, että menestyminen olisi geneettistä, on roskapuhetta

Juuri kukaan meistä ei tehnyt sitä itse.

Kun katsoo minua, näkee tänään kohtuullisen menestyneen kolmekymppisen. MInulla on vakituinen työsuhde, omistusasunto halutulla alueella, onnellinen avioliitto ja poliittinen valta-asema. Kun minua katsoo, voisi ajatella, että tuohan syntyi kultalusikka suussa tai, että onpas siinä hienosti omalla ahkeruudella ja yritteliäisyydellä saatu aikaan vaikka mitä.

Lukuisissa hetkissä kasvuni aikana olisi voinut myös käydä toisin. On vahvasti hyvinvointivaltion ansiota, että minulle kävi näin. Ajattelen myös, että se on hyvä sanoa ääneen.

Olen syntynyt opiskelijaperheeseen Jakomäessä ja kasvanut kaupungin vuokrataloissa laman aikana. Niissä taloissa, joissa kuvattiin Nousukausi Nyt. Niissä, jotka nyt on jo purettu. Äitini on kertonut minulle, miten alakerrassamme myytiin huumeita ja miten kotiimme tuli moni naapuruston lapsi yökylään, kun heidän kotonaan oli rauhatonta. Olen siis ihan tavallinen lähiökakara, joka on juossut lapsena ympäri Jakomäen mahtavia kalliota. En lapsena tajunnut, että meidän perhe oli köyhä. En tiennyt muustakaan, ja en osannut muuta kaivata. Lapsuuteni oli onnellinen, vaikka moniin arjen asioihin vaikuttikin se, ettei aina ollut varaa. Lempiruokani oli makaronivelli ja lempipaikkani kirpputori.

Kun täytin seitsemän, muutimme Munkkinimeen, lähemmäs kouluani ja lähemmäs vanhempieni työtä. Isäni oli lääkäri ja äitini on kätilö. Koulussa olin lähes aina luokan heikoin tai ainakin toisiksi heikoin. Opin lukemaan vasta kolmannella luokalla. Olin sataprosenttisen varma, että olen idiootti. Pelkäsin, että opettaja pyytäisi minut ratkaisemaan yhtälön taululle, koska olin aivan varma, että en osaisi. Jossain vaiheessa lopetin yrittämästä. Kun olin kolmetoista, opettaja äkkäsi, että ehkä kyse ei olekaan siitä, että olen tyhmä ja laiska. Kyse on ehkä jostain muuta.

Parin neurologin tapaamisen jälkeen homma oli selvä. Paha dysleksia eli lukihäiriö. En ollutkaan typerä, vaan minulla oli oppimisvaikeus. Koulussa laitettiin pystyyn sekä tukitoimet että erityisopettajan tunnit. Minua autettiin ja aloin oppia. Ei oppiminen helppoa ollut, itseluottamus omaan osaamiseen oli nolla. Tuntui valtavan epäreilulta, että minun oli tehtävä kaksi kertaa niin paljon töitä kuin muiden, ihan vain, että pärjäisin edes jotenkuten. Yhdistetäänpäs tähän päälle vielä pahin teini-ikä, ripaus tervettä angstia, kunnon asenne – ja resepti on valmis.

Kun täytin viisitoista, koulusta soitettiin ja kerrottiin, että todistukseni keskiarvo oli niin huono, etten pääsisi lukioon. Pääsin kymppiluokalle, mikä olikin onnenpotku ja pelastus. Siellä neljän hengen ryhmässä minua autettiin oikeasti oppimaan, asioita kerrattiin uudestaan, ja sain numerot nousuun kaiken sen teiniangstin keskellä. Minä tarvitsin aikaa kasvaa ja minä tarvitsin aikaa olla turvassa ja aikaa epäonnistua. Sen minä sain. Ellei niin olisi ollut, en varmasti olisi siinä missä olen nyt. Minut pelasti se, että minulle annettiin aikaa ja sain tukea.

Meidän aikuisten tehtävänä on varmistaa, että jokaisella on mahdollisuus epäonnistua turvallisesti, sillä ellei epäonnistu ei koskaan uskalla. Vain sillä, että epäonnistuu, oppii nousemaan ylös ja yrittää uudelleen. Lopulta pystyy mihin vaan.

Aseman Lapset on monelle nuorelle taho, joka on läsnä silloin, kun tarvitaan tilaa olla ja epäonnistua. Onnea Aseman Lapset 30 v – on kunnia ja ilo olla mukana tukemassa tätä työtä.

Fatim Diarra

Kirjoittaja on Aseman Lapset ry:n hallituksen jäsen sekä Vihreiden varapuheenjohtaja.